Eero Lempiäisen muistelma kulkutaudista

KULKUTAUDIN KOURISSA

       Talviset leikit kaverien kanssa keskeytyivät, kuumeen ja kurkkukivun pakottaessa petille ja täkin alle. Isän tekemä pieni viinatoti sai hien nousemaan umpipeiton alle kääriytyessä, mutta ei auttanut niinkuin tavallisesti, kuume vain pysyi itsepintaisesti korkealla. Eikä kummini, "botkineitin" määräämä "kylmä kääre" ja suolavedellä kurlaaminenkaan auttanut. (kylmäkääre, kylmään veteen kastettu pyyheliina, voipaperilla peitettynä kurkun ympäri käärittynä ja villakaulaliinalla peitettynä) Päivän parin päästä kummini tuli taas katsomaan kurkkua ja epäili kuumeen ja kivun johtuvan kurkkumätä tartunnasta, kotiväen ihmetellessä: "mist ihmeheest se on voint tulla ku ei uo missää käyty eikä ies tiijetä kenekää kulkkumättää läsimääs". Kummini kehoituksesta, vaikka olikin sunnuntai iltapäivä, hevonen valjaisiin ja kiireesti kunnansairaalaan lääkäriin. Isä ajoi hevosta ja äiti hoivaili peittoihin käärittyä esikoistaan.

        Sairaalan käytävällä oli hiljaisen tuntuista, isän laskiessa kantamuksensa käytävän penkille. Paikka oli muutaman käyntikerran tuttu, kun kirkkoreisulla oli käyty katsomassa sairaalaan joutuneita naapureita tai sukulaisia.

        Saatuaan tietää asiamme hoitaja ohjasi meidät erilliseen huoneeseen ja käski odottaa, kunnes hänen kotoaan hälyttämä, lääkäri kerkeää paikalle. Lääkäri tulikin nopeasti ja veti valkoisen takin päälleen. Pelon sekainen itkukin alkoi vääntyä kuuluville. Turvallisessa, isän sylissä istuen ja kuusivuotiaan "miehen rohkeudella”, suu avautui lääkärin pyynnöstä korostetun avoimeksi. Hoitaja piti suun edessä kaarevaa lasimaljaa, lääkärin painaessa paksuhkolla kaarevalla lasitikulla kieltä. Kirkas valokin häikäisi silmiä. Lääkärin työntäessä lasikepukkaansa syvemmälle, oksennuksenkin jo tupatessa, kurkusta vihlasi, suuhun ja lasimaljaan syöksähti verta ja kellertävää mönjää. Se on selvästi kurkkumätää oli kunnanlääkäri Savonheimon diaknoosi taudistani.

        Lääkäri käski odottaa hetken ja palattuaan sanoi soittaneensa Linkalle, vanhainkodin lähellä varalla pidettyyn kulkutautisairaalaan. Poika pitää viedä sinne, ensimmäisenä potilaana, siellä lupasivat aloittaneet potilashuoneen lämmityksen heti. Haikealta tuntui, jota vielä hämärtyvä ilta lisäsi, kun hevonen ei kääntynytkään kotiinpäin, vaan isä ohjasi sen Linkalle menevälle tielle. Iltahämärissä ohitimme lastenkodin mutta ei ollut mahdollista mennä tuttuun paikkaan, tartuntavaaran takia, edes sanomaan siellä työssä olevalle mummolle ja tädille minne olemme matkalla. Tulimme taloon jossa lämmittämään hälytetty hoitaja ohjasi meidät sisälle, mutta käski pitää vielä vaatteet päällä, ennenkuin usean petin huone lämpiäisi tarpeeksi. Pystyuunin luukkujen ollessa auki hyvin palaneesta liekistä levisi kotoinen lämpö uunin eteen nostetulla penkillä istuvien jaloilla ja kasvoille. Huoneen lämmittyä hoitaja ohjasi petille ja peitteli vielä viileän ja raikkaantuntuisen lakanan ja peiton alle. Väsymys saatteli nopeasti yksinäisen potilaan unten maille. Herättyäni äiti ja isä olivat lähteneet ja huoneeseen tuotiin jo toista saman taudin saanutta potilasta pitäjän toiselta kulmalta. Tyttö itki hiljaa, käänteli petillään ja oli rauhaton. Heräsin aamulla, kun tyttöä vietiin jo pois. Kuolema oli nukkuessani vieraillut naapuripetillä.

       Pitkään en joutunut olemaan yksin. Päivän aikana kaksi poikaa tuotiin huonekaverikseni. toinen pojistakin siirrettiin päivän parin päästä toiseen huoneeseen, ja hyvin pian tyhjä sänky tuotiin takaisin yhteisiin tiloihin. Lähes päivittäin tuli potilaita niin että huoneen petipaikat alkoivat olla täynnä, kun tauti oli iskenyt ison pitäjän eri puolille samanaikaisesti.

        Kylmä kääre kaulalle laitettiin ainakin kolme kertaa päivässä, samalla tavalla mihin olin jo kotona kummini neuvosta tottunut. Hoitajan tullessa alkupäivinä pistospiikin kanssa, alkoi useimpien kohdalla itkun kiherrys eikä kukaan sitä kankkuunsa pyydellyt vaikka kuuliaisesti pistospaikka paljastettiinkin. Tärkeäksi sanottua kurkun kurlaamista ei saanut unohtaa. Nopeaa parantumista edistääkseni, kurlaamisen unohtamiseen vedoten, tuli kurlaussuolaa sekoitettua täyteläiseen vesilasiin useamminkin mitä määrä oli ja kaadettua sekoitus kurkun kautta yhteiseen likaämpäriin. Samassa ämpärissä aamuiset kasvojen pesu sekä kosteasta kierretystä pyyhinliinasta jääneet hien lisäämät vedet oli hoitajien ulos kannettavana. Ravitsevan ruuan syömisestä myös sanottiin olevan etua paranemiselle, silti ensiviikkona syöminen oli joka nielaisulla, tuntuneen kivun takia, vaikeaa ja hidasta.

        Ketään katsojia ei päästetty sisälle. Kun vanhemmat näyttäytyivät ikkunan ulkopuolella seisten ja vilkuttaen, alkoi sisällä välittömästi itku joka sai usein kaverinkin koti ikävän valtaan ja yhtymään yhteisen murheen esille tuomiseen. Myöhemmin vanhemmatkaan eivät juuri näyttäytyneet ikkunankaan takana, eikä ikkunasta näkyvässä puomissakaan ollut enää hevosia kiinni, kuitenkin käynti tuli selville hoitajan tuodessa lähes päivittäin jollekin suulliset ja paperipussissa olevat terveiset kotoa. Eräänä sunnuntaipäivänä joku huomasi: "Nyt on puomiiskii taas hevone kii". Jokainen "kynnelle kykenevä" kiirehti ikkunaan. Sen täytyy olla jonkun kotiväen hevonen, mutta kenen? Jokainen mietti, "oisiks tuo meijä hevone", joka rauhallisesti hamusi eteen laitetun heinäsäkin suulta heiniä. Pieni tuppo kerrallaan katosi, takapää ikkunaan päin olevan hevosen suuhun. Hevonen ja rekikin olivat monelle tutun näköiset, kunnes hevosen pää kääntyi. "Se on laukkipää, se on meijä hevone" (piirtopää). Hevonen "naulitsi" minut ikkunaan, katsomaan milloin isä lähtee kotiin. Jonkun ajan kuluttua talvitakkinen nainen, irrotti ja käänsi hevosen puomilta. "Se on meijä mummo", isän arvelu etten tuntisi mummoa, joka oli käärinyt vielä paksun kaulaliinankin päänsä ympärille, ei osunut oikeaan. Pienet potilaat olivat valppaana seuraamaan ulkona liikkuvia. Kirkko matkalla olleet isä ja mummo eivät tienneet minkä ikävän ja itkunkin, väärään paikkaan kiinnitetty Sisko hevosemme aiheutti. Ikävä laantui nopeasti kun hoitaja toi terveiset ja pienen paketin, kotoista pullaa ja kummini lähettämän hunajapurkin.

       Kotieväät ja hunajapurkki pidettiin toisen huoneen kaapissa. Hunaja maistui aina hyvältä. Kotona sen syöminen rajoittui pannukakun tai "linilöihe" päälle laitettuna. Kun sairaalassa ei ollut samaa kontrollia ja kaiken lisäksi sanottiin hunajan olevan myös hyvää paranemiselle, ja kun vielä oli kova halu päästä pois mahdollisimman nopeasti, muistikin alkoi "pettää", piti hoitajalle sanoa "mie en taitaantkaa viel muistaa ottaa mehiläisemettä", kun hoitaja varoitteli syömästä herkkua turhan paljon päivässä. Samaan valheeseen syyllistyin myös ylimääräisiä kurlauksia tehdessä.

       Tavasta poiketen uloskäyntiverannan puolella seisoi kerran terveisiä tuonut mies. Kaikki olivat taaskin ikkunasta kurkkimassa. Viereisellä petillä oleva, vielä kuumeinen Erkki hihkasi: ”Se on meije isä”, ja juoksi sairaalan ohuissa vaatteessa paljasjaloin, veranalle ja ulko ovenkin ollessa auki lumisille rappusille saakka. Nopeasti hoitaja kantoi itkevän pojan takaisin petille, toruen ja muitakin varoittaen muistamaan, ettei verannallekaan saa mennä.

        Ulosjuoksu kostautui, noussut kuume sai pojan hourailemaan ja kipu ja nielemisvaikeudet pahenivat. Vahvistavana pidetty, ja harvoin kotona saatu rusinasoppa oli erikoisesti haluttu jälkiruoka. Erkillä senkin nieleminen tuotti vaikeuksia. Muutaman lusikallisen jälkeen alkoi kova oksennuskohtaus, yskimisineen ja kokonaisia rusinoita tuli ulos nenästäkin. Teki suorastaan etovan olon katsellessa ja kuunnellessa kaveriksi tulleen ”Sirkee Erkin” pahaa oloa.

       Potilaita tuli lisää eikä kukaan ollut vielä päässyt pois. Keskelle lattiaa olevaan vapaaseen tilaankin tuotiin poika, ennestäänkin tuttu, Martti Vesteriseksi Päätilästä. Martti oli kovassa kuumeessa eikä liikkunut petiltään. Yöllä kuumeen vielä noustessa ikäiseni alkoi houria ja meni naapurin petille, oli pienen hetken hiljaa jalkopäässä lähes poikittain ja lähti taas liikkeelle. Hälinään heräsivät kaikki mutta unessa kulkenut jatkoi äänetöntä kulkuaan, kunnes huutoihin herännyt hoitaja rakennuksen toisessa päässä heräsi, nukahdettuan käyntikierroksen välillä. Hoitaja sai Martin rauhoittumaan, taisi antaa piikinkin, ainakin poika rauhoittui ja toisetkin vaipuivat takaisin unten maille. Aamulla Martti ja petikin olivat poissa. Enkeli oli vieraillut yön aikana huoneessamme ja vienyt Martin mukanaan taivaaseen. Martilla ei enää ollut kuumetta eikä kipuja.

        Taudin alkaessa hellittää oli tilaisuus mennä ja oleskella viereisessä huoneessa muutenkin kuin kaapista kotieväitä hakemassa. Nurkassa oli musta ja pinnastaan kiiltävä "soittokone". Kansi oli vinosti auki josta näki, hoitajan soittaessa, kuinka palikat pompottivat säveliä tiukalla olleista rautalangoista. hoitajan valvoessa saimme kokeilla tuota ennen näkemätöntä, kolmella jalalla seisovaa soittopeliä. Hoitajan silmän välttyessä tai kauempana ollessa uteliaisuus sai nostamaan nappuloita peittävää kantta varovasti. Arastellenkin, näpäyttämällä palikoita, ääni tuntui tulevan silti liian kova.

        Jokaviikkoista lääkärin käyntiä odoteltiin, josko se antaisi luvan poispääsylle. Neljä viikkoa oli kulunut ulkomaailmasta eristettynä, kun lääkärin käynnin jälkeen hoitaja herätti päiväunilta ja sanoi hiljaa sinä pääset nyt pois, isä on jo hakemassa. Mieluinen yllätys, kun etukäteen ei puhuttu poispääsystä muuta kuin että minä saatan päästä pian jo pois. Olinhan ensimmäiseksi tullutkin ja ottanuta sitä hunajaakin puoli salaa enemmän kuin oli tarkoituskaan, samoin ylimääräiset kurkun kurlauksetkin varmasti vaikuttivat että en kovinkaan pitkään ollut petipotilas ja nyt pääsin ensimmäiseksi poiskin. Ainakin uskoin pienen "vilunkin " auttaneen nopeaan paranemiseen. Hoitajan puolella riisuttiin sairaalan vaatteet ja sain pestyt ja silitetyt, isän tuomat, omat vaatteeni taas päälle. Vaikka hoitaja tätit olivat mukavia ei yhtään tuntunut haikealta poispääsy. Isä otti syliinsä hoitajalta ja kantoi, vilttikäärön "piilonpuolella" olevan hevosemme rekeen. Pitkästä aikaa viltin suodattama raitis ilma tuntui helpolta hengittää.

        Vajaan kymmenen kilometrin matka tutussa rekikyydissä taittui nopeasti. Kotona ei poispääsyni tullut yllätyksenä, saunakin oli jo kylpykunnossa. Hoitajan ohjeen mukaan, lähes suoraapäätä mentiin isän kanssa saunaan jossa isä pesi "sairaalan taudit pois". Päälysvaatteista alkaen kaikki vaatteet vaihdettiin taaskin "puhtaisiin" ennenkuin sylikyydillä pääsin jälleen ikävöityyn kotiin. Kyllä oli mukavaa, kaikki olivat tutuissa paikoissaan, sänkynikin, pystyuunin takana. Pikkuhiljaa sain aloittaa myös ulkona liikkumisen. Kotiintuloni oli naapurin poikien tiedossa heti samana iltana, mutta vasta seuraavana aamuna "jalmaripojat" tulivat katsomaan ja ihmettelemään kun puheeni olikin sairaala reisulla muuttunut. "sie honotat, haastat nenäheis". Hoitaja oli pois päästessä selvittänyt isälle nenään puhumisesta, se kuuluu taudin jälkitilaan mutta korjaantuu vähitellen entiselleen. Pitkään ei kavereilla mäenlaskussa ja muissa leikeissä ollut enää nauramisen aihetta honotuksestani. Elämä ja ”haastaminenkin” palautui entiselleen eikä tarvinnut tuntea pelkoa eikä ikävää. Kotona oli taas turvallista.

Takaisin alkuun