Taisto Kakko
Nämä kokemukset ovat olleet osa elämääni.
Tämän vuoden 2009, Karjalan Liiton teemana on "Karjalaisuus kautta elämän". Teema sai minut ajattelemaan miten oma elämäni on vuossien mittaan soljunut eteenpäin. Tämä teema tuntuu kovin ihanteelliselta ja ylevältä. Se tuo mieleen miten karjalaisuus on elämässä kantanut ja tuonut voimaa. Kun vertaan tuohon ihanteeseen omaa elämääni, niin joudun toteamaan, että oma eloni on siinä suhteessa
Väärin eletty
Olen kerännyt tähän löytämäni valokuvat äidistäni ja isästäni. Kuvista tuli onnellisuuden keskittymä. Nuoret ovat silmin nähden onnellisia ja rakastuneita. Hyvin voi kuvitella heidän odotuksensa elämältä, jotka sitten sota tuhosi hyvinkin perusteellisesti.
Sain sysäyksen elämäni kulun muistelemiseen Turun Uusikirkko-kerhon hallituksen kokouksessa, kun kerhon energinen puheenjohtaja Riitta viime vuoden lopulla toimintasuunnitelmaa laadittaessa kertoi suunnitelmasta käydä Kiikassa, nykyisessä Sastamalassa. Hän kertoi miten joulukuussa -39 Kiikkaan tuli paljon uusikirkkolaisia, jotka jouduttiin majoittamaan kirkkoon, kun muuta paikkaa ei ollut. Silmät kyynelissä hän kysyi josko joku meistä olisi silloin ollut tuossa joukossa. Sanoin syntyneeni Kiikassa, mikä tarkoittaa sitä, että äitini oli todennäköisesti tuossa joukossa, sillä olen syntynyt Kiikassa kesäkuun alussa.
Tänään sunnuntaina 8.3.2009 turkulaisten pitäjäesittelyssä Yrjö Lempiäinen kertoi minulle, että kuvissa oleva ruuhi oli isoisäni Nikodemus Hietasen. Äitini ja isäni ovat siinä ongella Rieskjärvellä. Isoisäni maat ulottuivat ihan järven rantaan. Lempiäiset taas olivat Hietasten lähimmät naapurit.
Omat muistoni sodan aikaisista tapahtumista perustuvat oman käsitykseni mukaan mielikuviin, jotka ovat muodostuneet kun niistä ajoista on myöhemmin jo sodan loputtua kerrottu. Olen muistavinani miten kävimme katsomassa suurta pommin tekemää kuoppaa ja miten kellarissa istuttiin pommeilta suojassa.
Hautajaiset
Kuitenkin on eräs vankasti mieleeni jäänyt muisto. Olemme isäni hautakummun äärellä. Äiti, sylissään sisareni Irene , minä seison siinä vieressä. Veljemme Kalervo ei ole vielä syntynytkään. Kun äitini itkee hillittömästi kysyn hädissäni:" Mitä sie äiti itket?" Huomaan ihmisten katseista, että olen tehnyt jotain tyhmää. Katseet ovat kertoneet minulle: "Etkö sie poika ymmärrä." |  |
Suorasuuntaustykki, eli "piiska" oli osunut isääni. Pää oli kokonaan siteiden peitossa, joten kasvoista ei voinut tunnistaa. Äitini oli tunnistanut isäni sormessa oleesta syylästä, jolloin hän oli huudahtanut:" On se isä". Kun kuulin äidin parahduksen, eivät tädit meinanneet pystyä pitelemään minua kun olin väkisin pyrkinyt isän luo.
Olimme silloin evakossa Joutsassa, jonka sankarihautausmaalle isäni on haudattu. Isäni, Uuno Johannes Kakko oli kuollessaan 29 vuoden ja yhden kuukauden ikäinen. Sotatoimet päättyivät 56 vuorokauden päästä. Hän kaatui kiivaissa Loimolan puolustustaisteluissa. Äitini kertoi, että isä oli ollut vähää ennen lomalla ja kun piti lähteä takaisin loman loputtua, äiti oli roikkunut isän kädestä eikä olisi päästänyt häntä menemään, mutta isäni lähti ja oli sanonut, että häntä tarvitaan siellä.
Sodassa
Talvisodassa isäni aseena oli konepistooli, ns. kesäsodassa taas konekivääri. |  |
Loimolan puolustustaisteluissa tulitus oli niin kiivasta, ettei asemaa voinut vaihtaa ja vihollinen näki missä konekivääri oli ja pyrki tietysti tuhoamaan sen ja onnistuikin.
Sain 1. Divisioonan historiatoimikunnalta 1995 lahjakirjan, jonka lähetteessä kerrotaan näin: " 1. divisioona 1941-1944:n teos on valmistunut. Siinä kuvatuissa taisteluissa sai sankarivainajan osan Teidän isänne Uuno Johannes Kakko. Kunnioittaen aseveljemme muistoa haluamme antaa Teille tämän historiakirjan elävöittämään sankarivainajanne muistoa myöhemmillekin sukupolville."
Allekirjoittajina Antero Kallio ja Kaino Tuokko.
1. disioonan JR 56, johon isäni oli tullut täydennysmieheksi, oli muodostettu Vakka-Suomen miehistä. Tämä on sikäli mielenkiintoinen tieto, että itse työskentelin yli neljännesvuosisadan Mynämäellä ja Mietoisissa. Jos olisin ollut tästä tietoinen, niin kyselemällä olisin ehkä löytänyt isäni tunteneita miehiä. Tästä kirjasta selviää, että 4./JR 56 menetti 24.7.1944 kolme taistelijaa, jotka olivat alik. Lehtonen Turku, stm Kakko Uusikirkko Vpl ja stm Vanhanen Mietoinen.
On tuntunut mukavalta kun Turun kerhon kautta olen saanut tutustua Lempiäisten veljeksiin Eeroon ja Yrjöön, jotka ovat olleet jopa äitini ja isäni häissä.
Merimaskussa
Joutsasta evakkotaipaleemme vei Merimaskun Lierantaan. Muistan talon isoksi ja keltaiseksi. Erityisesti muistan, kun tietä pitkin tuli mustalaisperhe hevosella ja mustalaiseukko meni pyytämään talosta leipää. Emäntä antoikin leivän, mutta katselin kauhuissani miten mustalaiseukko heitti leivän tielle ja pauhasi emäntää kovan leivän antamisesta.
Lierannasta muutimme Mälsälään. Täällä talo oli pitkä ja väriltään punainen. Tyypillinen maaseudun hirsirakennus, jossa hirsien pituus määräsi talon leveyden ja huoneiden pituuden. Asuimme yhdessä kammareista, mutta syömään pääsimme talonväen kanssa tupaan. Siinä olimme ison pöydän ympärillä talonväki ja evakot. Olo tuntui ihan hyvälle. Saimme maitoa juodaksemme. Isännälle emäntä toi oman emalisen mukin, johon ei kaadettu pöydästä maitoa, vaan emäntä oli kuorinut maidosta kermat ja isännän muki oli valmiiksi kermaa täynnä kun se tuotiin pöytään. Emäntä tietysti piti isännästä huolta, mutta sen aikaisen tiedon mukaan ei ymmärtänyt vaarantavansa miehensä terveyden kermaa juottamalla.
Talo oli melko lähellä merta ja kävin yksinkin rannassa. Kerran olin silokalliolla kyykyssä ihan veden rajassa, kun jalkani lipesivät ja putosin veteen. Pelästyin tietysti kamalasti, mutta ei siinä hätätilannetta ollut, kun jalkani ulottuivat pohjaan ja pääsin omin avuin pois. Sen tämä putoaminen aiheutti, että muistan ihan selvästi, ettei rantakalliossa tai kivissä ollut lainkaan levää, niin kuin nykyään on. Rannat olivat puhtaat ja vesi kirkasta.
Perniöön
Lopullinen sijoituspaikkamme oli Perniö, josta äiti osti vapaaehtoisella kaupalla maata pieneksi maanviljelytilaksi. Rahat hän sai korvauksena Uudellekirkolle jääneestä maatilasta. Tässä uudessa maatilassa ei ostettaessa ollut rakennuksia, peltoa oli n. 7 ha ja metsää 10 ha.
Maamme oli ostettu suuresta maatilasta, jonka navetan päädyssä olleessa huoneistossa ensi alkuun asuimme. Tämä päätila oli oli iso ja navetta sen mukainen kymmenine lypsylehmineen, jotka olivat karjakon hoidossa. Päärakennus oli muutaman sadan metrin päässä, etteivät navetan hajut häirinneet. Heillä oli myös työhevosia ja ainakin yksi ratsu. Ratsusta pidettiin hyvää huolta jotta rouvan oli hyvä ratsastaa. Mustaa komeaa ratsua harjattiin useasti ja ihmettelimme kun ratsun häntäkin pestiin maidolla.
Merimaskusta mukaamme tuli talollisen poika Keijo, jonka veli jäi hoitamaan kotitilaa. Meidän paikan nimeksi laitettiin Hirviniemi, sillä jos ympärillä olisi ollut vettä, se olisi ollut kaunis koivuja kasvava niemi.
Ensin rakennettiin navetta harmaista sementtitiilistä.
Kouluun
Vielä, kun asuimme päätilan navetan huoneistossa, aloitin koulun. Tosin kouluun olisi pitänyt mennä jo kun asuimme Mälsälässä. Äiti ei kuitenkaan rohjennut laittaa minua kouluun, kun koulu oli lossimatkan takana. Nyt Perniössä kouluun oli yli kolmen kilometrin matka. Tähän Saurun alakouluun ajoin polkupyörällä. Pyörä oli miesten polkupyörä, jolla olin myös opetellut ajamaan rungon välistä, niin kuin sanottiin. Opin ajamaan, mutta kyllä oli kylkikin mustelmilla pyörän rungosta saamistani kolhuista. Kun myöhemmin opettelin nostamaan jalkani rungon yli, niin monesti löin polveni ohjaustangon mutteriin ja sekös sattui. Samaa koulua kävi myös Perniön asemanseudulla olleen kartanon poika. Hänen punaista pyöräänsä me muut oppilaat katselimme ihmeissämme, sillä emme olleet koskaan ennen nähneet lapselle tehtyä pyörää. Se oli tuotu ihan Amerikasta asti. Tämän kartanonpojan äidin isä oli ollut peräti tasavallan presidenttinä. Kävin kaksi lukuvuotta tässä Saurun koulussa.
Kun navettamme oli saatu melkein valmiiksi, muutimme sen karjakeittiöön, joka oli sisustettu väliaikaista asumista varten. Sähkötkin oli saatu vedettyä päätilalta hivenen yli kilometrin pituisella sähkölinjalla, jonka johdot olivat kuparin sijasta rautalankaa. Rautajohtojen vastus oli niin suuri, että valot paloivat vain heikosti ja lisäkuormitus näkyi heti valon himmenemisenä.
Vaihdan Ervelän kouluun
Kolmannelle luokalle menessäni vaihdoin Ervelän kouluun, johon oli n. kahden kilometrin matka. Koulumatkassa oli ensin n. kilometrin metsäpolku Ervelän pysäkille, josta pääsi jatkamaan tietä pitkin. Koulu oli metsän keskellä. Yläkoulussa oli kaksi luokkahuonetta ja veistoluokka, joka toimi myös liikuntasalina. Höyläpenkit olivat seinälle nostettavat, jotta saatiin lattia vapaaksi. Yläkerrassa oli opettajan asunto vai olisiko ollut kaksikin. Koulu oli nimittäin kolmeopettajainen, joka on pienten koulujen toimivin muoto. Alakoulu oli omassa rakennuksessaan, jossa oli myös keittiö. Alakouluksi sitä sanottiin siksi, että siinä oli ykkös- ja kakkosluokkalaisten luokka. Ruoka kannettiin keittiöstä yläkouluun. Piharakennuksen ja koulun välissä oli pihana mukavan kokoinen kenttä pelejä varten.
Tanja Karpela ostaa koulun
Tykkäsin tästä Ervelän koulusta. Niin näyttää pitäneen myös Tanja Karpela, kun hän ministeriaikanaan osti sen ja antoi vanhempiensa käyttöön, en tiedä antoiko asuttavaksi vai mökkikäyttöön. Hyvän koulun sai.
Kevättalvella, kun aurinko paistoi lämmittävästi, kotimatka kesti joskus ylimääräisen tunnin, kun matkaa ei voinut jatkaa, ennen kuin oli lumipallolla osunut puhelinpylvääseen. Jokaiseen tolppaan oli saatava osuma. Koulussa pelattiin neljää maalia, mutta pesäpallo teki tuloaan.
Minullekin ostettiin pesäpalloräpylä ja naapurin Kallen kanssa harjoittelimme kopittelemalla ahkerasti. Toisinaan pallo tietysti putosi kun en onnistunut saamaan koppia. Siinä sitten huomasin, että oikeaan jalkaani sattui niin kovin, että lääkäriinhän siitä oli lähdettävä.
Joudun sairaalaan
Turun Yliopistollisessa keskussairaalassa meni pari kuukautta professori Klosnerin hoidossa.
Olin paljon poissa koulusta niin ettei opettaja pystynyt arvioimaan suorituksiani ja siksipä joulutodistukseni oli tyhjä. Ei ainutta numeroa eikä sanaa.
Tämä aiheutti sen, etten uskaltanut keväällä pyrkiä oppikouluun. Siihen aikaan oppikouluun päästiin vain ankarien pääsykokeiden jälkeen, jos niissä tuli hyväksytyksi. Kun sitten vielä keskikoulussa jäin kerran luokalleni, niin olin jäänyt ikätovereistani jälkeen 3 vuotta. Ymmärrän, ettei äiti halunnut laittaa minua Merimaskussa kouluun kun osa matkasta oli tehtävä lossilla ja talvella salmi oli ylitettävä jäätä myöten kävellen. Tuskin kuitenkaan olisin koulumatkalla hukkunut, tai sitten olisin. Nyt kun ajattelen, niin luulen, että olisin päässyt oppikouluun vaikka olisin jo neljänneltä sinne pyrkinyt, vaikka joulutodistus olikin tyhjä. Luokalle jäänti taas oli aivan turha. Annoin liian helposti periksi, sillä oli jotenkin kunniaksi jäädä keskikoulussa kerran luokalleen.
Väärä numero
Perniön oppikouluun oli matkaa viisi kilometriä, joka kesällä ajettiin pyörällä ja talvella hiihdettiin. Kipeän jalkani takia olin saanut vapautuksen liikunnasta. Liikuntatunnit olivat yleensä koulupäivän viimeisiä tunteja. Kun muut menivät liikuntatunneille niin minä lähdin kotiin. Sain sen takia huuteluja perääni, joten kolmannen luokan jälkeen ilmoitin osallistuvani liikuntatunneille, vaikka en ollut saanut lääkäriltä lupaa. Kansakoulun ja oppikoulunkin aikana opin välttämään karjalan murretta, pääsin siten helpommalla.
Tänä vuonna 2009 Uusikirkko-seuran kevätkokouksessa eräs rouva tuli juttelemaan kanssani ja kertoi, että hänellä on serkku Perniössä, jolla on aivan sama nimi kuin minulla. Kerroin, että olin hänen serkkunsa vuoksi ansiotta saanut opettajaltani liikuntanumerokseni yhdeksän. Hänen serkkunsa oli nimittäin hyvä hiihtämään ja talvella tämän tästä Perniön Seudun Sanomissa kerrottiin, että Taisto Kakko on voittanut hiihtokilpailuissa. Näin tapahtui ainakin kolmena vuonna peräkkäin. Kerran sitten opettaja totesi minulle, että etkös sinä ole liian vanha siihen sarjaan. Siinä sitten oli kerrottava etten minä ollut tuo voittoisa hiihtäjä vaan minulle tuntematon kaimani.
Valkolakki
Lopulta valkolakki oli päässäni ja elämää oli suunniteltava eteenpäin.
Me ihmiset olemme niin vajavaisia, ettemme näe nurkan taakse saatikka että tietäisimme mitä sekunnin, minuutin, tunnin, kuukauden tai vuoden päästä tapahtuu. Ei tätäkään kuvaa otettaessa voinut edes aavistaa, että runsaan vuoden päästä itkisimme tässä niin nuorelta näyttävän äitimme haudalla. Näin on varmaankin hyvä, ettemme tiedä tulevaa.
Kesäkuussa armeijaan
Armeijan kutsunnoissa pelkäsin tulevani hylätyksi jalkani sairauden takia. Halusin suorittaa asevelvollisuuteni ja kauhistuin joutumista hylätyksi kruunun raakiksi. Kutsuntojen lääkärintarkastuksessa minulta kysyttiin kahdesti: Onko se varmasti terve. Molemmilla kerroilla vakuutin sen olevan, vaikka epäilin itsekin.
Palvelin alokasaikani Turun kasarmilla panssarintorjuntakomppaniassa. Jalkani kipeytyi heti alkuun niin, että ryhdyin säästelemään sitä. Sulkeisissa, kun komennettiin: Taakse poistu, niin en ollut kaikkein kärkkäimpiä poistujia, sillä tiesin, että seuraava komento on : Riviin järjesty. Kun en ollut kaukana, oli lyhyt matka tulla riviin. Kahden viikon päästä oli mahdollista päästä lomalle, mutta minäpä en saanutkaan lomaa. Kävin komppanian kirjurilta kysymässä miksen päässyt lomalle vaikka muut pääsivät. Kirjuri tutki papereita ja ilmoitti, etten ollut yrittänyt parastani.
Perjantaisin oli ns. saunalenkki. Ennen saunaan menoa juostiin kasarmin ympäri. Ajattelin, että vaikka jalka menisi poikki, niin lomalle on päästävä. Niinpä sitten juoksin tämän lenkin täysillä, ja kun muilla ei ollut tarvetta menestyä, niin olin kärkipäässä. Seuraavan lenkin jo sitten voitin ja pääsin lomallekin. Huomasin jalan kestävän.
Alokasajan jälkeen sain komennuksen aliupseerikouluun ja sieltä RUK:hon Haminaan.
Hullu hevonen
Koulutus oli kovaa ja meille sanottiin erottuvamme muista siinä, että panssarintorjuntamies juoksee aina. Niin juostiinkin.
Hermojen kestävyyttä koeteltiin ns. rättisukeisilla. Pisin sulkeinen kesti kolme tuntia ja pukeuduttiin milloin mihinkin asuun. Lopuksi juostiin muodostelmassa ruokalaan talvipakkasella. Minulla ei ollut saappaissa sukkiakaan kun oli kiireellä pukeuduttu.
Joukkueemme lähti päiväksi harjoittelemaan maastoon. Minun tehtäväni oli talousupseerina viedä keittiöltä ruoka maastossa oleville miehille. Lastasin ruokatonkat rekeen ja tallimiehen kanssa lähdettiin maastoon. Tien keskiosa oli lumetonta asfalttipintaista tietä, joten reen toinen jalas oli lumella ja toinen asfaltilla. Hevonen ei jaksanut kunnolla vetää rekeä, vaan pysähtyi lepäämään. Sitten kun lähdettiin liikkeelle, niin otti valtaisan rynnäkön, mutta ei jaksanut rynniä kuin hetken ja pysähtyi taas. Rynnäköi taas ja pysähtyi. Huomasin, että minun käy huonosti, jollen saa ruokaa ajoissa metsään. Niinpä pysäytin armeijan maasturin, johon nostimme tonkat ja miehet saivat ruokansa.
Samaan aikaan jossakin toisessa komppaniassa palveli kuuluisan äidin Risto-Matti niminen poika. Hänellä oli Haminassa mukanaan oma iso auto. Pääsin kerran Risto-Matin kyydissä Helsinkiin, kun olimme lomalle menossa. Olin takapenkillä ja pelkäsin niin pahuksesti kun Risto-Matti ajoi kuin rallikuski talvisella tiellä. Jonkun aikaa pelättyäni, huomasin, että hänhän osaa ajaa.
Myöhemmin, kun Risto-Matista itsestään tuli kuuluisa muotoilija, hän kirjoitti nimensä Ristomatti. Hän kävi Amerikassa opiskelemassa ja työskenteli taiteellisena suunnittelijana. Eräässä viikkolehdessä hän kertoi menettäneensä koko 50 miljoonan markan perintönsä, mutta pystyi työllään hankkimaan saman verran rahaa takaisin.
Vessapaperirulla
Kerran olimme maastossa harjoittelemassa tykin viemistä asemaan. Olin ryhmänjohtajana. Kun tykki oli asemassa, joukkueen kouluttaja, luutnantti, käski naamioida tykin. Jolloin jouduin sanomaan, että olin unohtanut naamioimistarvikkeet kasarmille. En ollut huomannut ottaa vessapaperirullaa mukaani, josta tykkiä naamioitaessa olisi kierretty paperia putken ympärille. Sain kaksi vuorokautta poistumiskieltoa. Oli perjantai, joten en pääsisi lauantaina enkä sunnuntaina sotkuun eli sotilaskotiin. Rangaistus ei ollut paha mutta tuntuva. Sotkun kahvi ja munkit olivat saavuttamattomissa.
Kasarmilla kirjuri ilmoitti saaneeni kirjeen. Kirje oli äidiltäni. Hän ilmoitti olevansa Salon sairaalassa koska hänellä oli todettu leukemia. Oltiin tammikuussa ja jouluna olin ollut lomalla, eikä äitini sairaudesta ollut silloin tietoakaan. Kirjeessä hän pyysi, että tulisin häntä katsomaan.
Muuntorangaistus
Menin joukkueenjohtajan toimistoon pyytämään lomaa, jotta voisin käydä katsomassa sairaalaan joutunutta äitiäni. Kerroin olevani poistumiskiellossa, jonka takia luutnantti ei antanut lupaa lähteä. Menin jonkun ajan kuluttua uudestaan kysymään ja näytin äitini lähettämää kirjettä. Suostutteko siihen, että poistumiskieltonne muunnetaan kahden viikon poistumiskielloksi ja tuotte sairaalasta lääkärintodistuksen äitinne sairaudesta. Suostuin ehtoihin.
Kävin sairaalassa ja ennen poislähtöäni menin pyytämään vaadittua lääkärintodistusta. Mutta hoitaja sanoi ettei viikonvaihteen takia tällä osastolla ei ole lääkäriä. Kerroin joutuvani putkaan jos palaan ilman todistusta. Niinpä tämä nuori hoitaja kävi etsimässä joltain muulta osastolta lääkärin, joka kirjoitti todistuksen.
Kevään mittaan äiti kertoi miettivänsä josko hän kuolee ennen kuin pääsen armeijasta.
Pääsin toukokuun alussa ja äiti kuoli kesäkuun 16. päivä 48 vuoden ikäisenä. Meillä sisaruksilla ei ollut enää kyyneliä mitä vuodattaa.
En ymmärrä
Valmistelin hautajaisia, mutta ennen hautajaisia minun oli mentävä korkeakoulun pääsykokeisiin. Muistan miten istuin apeana korkeakoulun portailla ja ympärilläni nauroi ja hälisi joukko nuoria iloisia ihmisiä kuin vailla huolen häivää.
Yhtenä pääsykoetehtävänä oli esiintymiskoe. En voi ymmärtää, että kaikesta huolimatta minut hyväksyttiin opiskelemaan.
Opiskellessa on kylmä
Luokkakaverini Matin veli oli oli laittanut turkulaisen lehden "halutaan vuokrata"- palstalle asunnonhakuilmoituksen. Kun hän oli kämppänsä valinnut, pyysin, josko saisin käyttööni ne hänen hylkäämänsä vastaukset ja sainhan minä. Valitsin niistä erään omakotitalon, joka oli lähellä oppilaitostani. Vuokrattava huone oli tehty omakotitalon verannalle, enkä voinut kuvitella, että se olisi talvella niin kylmä. Niinpä opiskeluuni liittyi kylmyys niin voimakkaasti, että minulle tuli kylmä olo vaikka olin lämpimässä vuoteessa, kun vaimo eräänä iltana totesi, että Jussi lähtee huomenna opiskelemaan.
Seuraavaksi vuodeksi pääsinkin Veikon kämppäkaveriksi omakotitalon vinttikammariin. Olimme Veikon kanssa samalla kurssilla.
Kun olin opiskelemaan lähtiessäni ollut melkein rahaton niin siskoni lähetti kolmen päivän päästä rahaa maitotilistä, että jotenkin tulisin toimeen. Kun opiskelu päättyi ja keväällä erosimme, niin jäin Veikolle, kämppäkaverilleni, kympin velkaa. Olen sen kyllä lähettänyt hänelle kirjeessä, joten kaikki on maksettu.
Saan stipendin
Ensimmäisen opiskeluvuoteni keväällä ostin kirjakaupasta vihkosen, johon oli opiskelijan avuksi kerätty tiedot stipendien eli apurahojen myöntäjistä. Tutkin kirjan tarkasti ja lähetin apuraha-anomuksen jokaiseen paikkaan, jossa kuvittelin suhtauduttavan myönteisesti köyhään, orpoon karjalaispoikaan.
Ja kyllähän minua armahdettiin. Sain muutamia 50 - 60 markan stipendejä, mutta sitten oli kirje Uusikirkko-Säätiöltä, jossa ilmoittivat antaneensa minulle peräti 600 mk. Olin hyvilläni ja innoissani saamastani avusta.
Lähdin käymään kotona. Oli perjantai kun iloisena tulin kotiin, jossa kerrottiin, ettei lehmille ole heiniä. Lauantaina tilasin 3000 kg, määrä joka mahtui kuorma-auton lavalle. Heinät maksoivat 20 penniä kilo. Maanantaina lähdin jatkamaan opintojani.
Myöhemmin minulle on käynyt samoin. Annetaan ja otetaan pois. Elämä on semmoista.
Ihan mielenkiinnosta otin selvää mitä heinät maksavat nykyään. Mynämäkeläisen maanviljelijän, siis asiantuntijan, avulla sain tietää, että hinta menee eurojen kanssa kummallisesti kohdalleen. Heinäkilo maksaa nyt 20 senttiä, laadusta riippuen, joten saamani stipendi olisi nykyrahassa 600 euroa. Ei ihan pikkuraha. En voi muuta kuin kiittää Uusikirkko-Säätiötä saamastani avusta, jonka kuitenkin käytin väärin.
Ahneus on kuolemansynti
Kesä meni ja kohta oltiin syksyssä. Lehmät olivat vielä laitumella. Kohta olisi lähdettävä jatkamaan opintoja. Ajattelin tulevaa talvea ja heinien riittävyyttä. Meillä oli kolme lehmää ja ajattelin, että heinät riittäisivät paremmin talven yli jos syöjiä olisikin vain kaksi. Päätin myydä vanhimman lehmän, Ilonan, teurastamoon. Naapurin isäntä oli jostain kuullut, että olin lehmänmyyntiaikeissa. Niinpä hän tuli kylään ja tarjoutui maksamaan saman hinnan kuin saisin lihoista teurastamosta. Lehmän paino ei ole sama kuin lihojen paino. Niinpä piti saada selville Ilonan lihapaino. Maatalouden Pikkujättiläisestä löytyi kaava, jolla lihojen paino laskettiin. Piti mitata lehmän selän pituus ja vatsanympärys, sijoittaa nämä kaavaan, jossa oli jokin luku kertoimena, niin siitähän se tuli. Kun kilon hinta tiedettiin, saatiin lihojen hinnaksi 500 mk.
Kun tämä saatiin selville, lähdettiin yhdessä katsomaan lehmää laitumelle. Isäntä tuntui tyytyväiselle. Kun sitten harpottiin sarkojen poikki talolle päin takaisin, kiinnitin huomioni isännän innokkuuteen. Ajattelin, että nyt taidan tehdä huonot kaupat. Sitten laskelmoin, että jos pidän Ilonan vielä kolme kuukautta, saan meijeristä joka kuukausi 200 mk maitotiliä. Siihen aikaan yhden lehmän maitotili oli n. 200 mk kuukaudessa. Kolmessa kuukaudessa saisin 600 mk ja kun sitten myisin teuraaksi, niin saisin vielä 500 mk, eli rahaa tulisi 1.100 mk.
Kun pääsimme tupaan, ilmoitinkin isännälle, etten raaski myydäkään lehmääni. Isäntä suuttui niin, ettei pitkään aikaan käynyt kylässäkään.
Vaan mitenpä kävi minun. Kävi niin kuin ahneelle käy. Ilona kuoli yöllä navettaan kahden kuukauden päästä, joten laskelmani heittivät pahasti. Ja kun sattui itsekseen kuolemaan, ei lihoja voinut myydä edes kettutarhaan, vaan oli kaivettava kuoppa ja haudattava Ilona navetan taakse.
Takaisin alkuun