Yleistä.

          Uudenkirkon sotilashallintopiiriin kuului koko kertomusajan Kuolemajärven, Uudenkirkon, Kanneljärven ja Terijoen kunnat, siis läntisen Kannaksen eteläinen osa. Melkein koko alue oli rintaman välittömässä läheisyydessä, mikä painoi oman leimansa elämään muistuttaen alituisesti ihmisille sodasta ja vaaroista. Kuuluihan tykkien jyske kaikkialle ja vihollislennot olivat jokapäiväisiä. Noin puolet piirin alueesta oli vihollisen tykkien kantomatkan sisäpuolella ja useasti saivatkin ihmiset sanotulla alueella kiireesti suojautua kranaattien alkaessa äkkiä räjähdellä. Lisäksi tulivat vihollisen maihinnousuyritykset ja sen partioiden tihutyömatkat rannikkoalueella. kaikesta huolimatta vallitsi ihmisten mielissä luja luottamus tulevaisuuteen, mikä antoi voimia kestää ne vaikeudet, jotka sota suurempina kuin missään muualla Suomessa toi heidän tielleen. Valoisampaa aikaa odotellen suoritettiin kaikilla aloilla jälleenrakennustyötä, joka tosin vihollisen alettua hyökkäyksen oli vielä kesken, mutta joka kuitenkin oli jo luonut vankan perustan normaalien aikojen varalle ja muodostanut ulkonaiset puitteet, joiden avulla voitiin tyydyttävästi elää. Kiintymys esi-isien raivaamaan ja suomalaisella sisulla varjeltuun maahan oli suuri. Eivät edes niiden kylien asukkaat, joiden metsät ja pellot rakennetavat linnoitusvyöhykkeet pirstoivat ulkopuolisten mielestä käyttökelvottomiksi, halunneet muuttaa pois paremmille maille, vaan jäivät kaikesta huolimatta suorittamaan omaa raskasta työtään isänmaan hyväksi. Juuri se, että uudet linjat rakennettiin lähelle entistä rajaa, sai ihmiset luottamaan siihen, että Kannasta ei helpolla luovuteta ja siksi katsoi jokainen velvollisuudekseen yrittää kaikkensa omalla työsarallaan.
          Sotilashallintopiirin esikunta oli koko ajan sijoitettu Kanneljärven pitäjän kirkonkylään. Uudenkirkon kunnan esikunta sijaitsi alussa Peippolan kylässä. Koska ihmisille oli hankalampaa saapua yksinomaan omien asioittensa takia Peippolaan, jonka koululle johtava maantiekin talveksi jäi lumiesteiden takia umpeen, muutettiin esikunta 5.12.43 kirkonkylään.
          Kertomuskauden aikana oli muutto hallintopiiriin vähäistä, koska kaikki, joiden paluu oli mahdollinen, olivat jo saaneet paluuluvan. Osaltaan vaikutti pidättävästi paluuseen myös sotilashallinnon välityksellä keväällä 1944 annetut määräykset, joiden mukaan paluulupia saatiin antaa vain sotilashallinto-osaston kutakin tapausta varten erikseen antamalla suostumuksella.
          Hallintopiirin alueella erotettiin paluuluvan saantiin nähden kolme eri aluetta. Punainen alue käsitti rannikkoradan ja meren välisen alueen Inonniemestä etelään. Sinne oli pääsy siviiliväestöltä kokonaan kielletty. Kuitenkin saattoi Kan.R:n komentaja antaa lupia asettua sinne asumaan. Sanottuja lupia oli Terijoella myönnetty 22 hengelle ja Uudellakirkolla 63 hengelle. Suurin osa heistä oli sellaisia, jotka olivat asettuneet alueeelle asumaan jo 1941, jolloin rajoituksia ei vielä oltu määrätty.
          Venäläisten suoritettua 20.3.1944 maihinnousuyrityksen Uudenkirkon pitäjän Jukkolan kylään, jouduttiin eräistä vaarallisemmissa paikoissa olevista asunnoista ihmiset siirtämään muualle. Uusien paluulupien myöntäminen rantamaantien ja meren väliselle alueelle Inosta pohjoiseen lopetettiin. Jäljelle jääneiden asukkaiden oli varustettava asuntojensa ikkunat verkolla, ettei vihollinen vastaisuudessa voisi heittää käsikranaatteja niistä sisään.
          Kun vihollinen alituiseen ampui tykistöllään täyteen asutettua Inon kylää, rakennettiin sen asukkaita varten parakki taaemmaksi metsään, jonne he voivat siirtyä pahimman tulen ajaksi.
          Oman lukunsa elinkeinojen joukossa ansaitsee kalastus. Kertomuskauden aikana elivät kalastajat ahtaissa oloissa, joihin ei parannusta näyttänyt olevan odotettavissa. Esim. saivat kalastajat Uudenkirkon Metsäkylän kohdalla mennä korkeintaan 1,5 km päähän rannikosta, jonne sinnekään ei uskallettu mennä kuin joskus pimeällä, sillä heti kolmen miehen kokooonnuttua joko samaan veneeseen tai ranalle nuotanvetoon, avasi Kronstadtin raskas tykistö tulen, mikäli vain näkyväisyys sen salli. Talvella ei lentokelkkojen takia uskallettu lähteä ulos rannikolta. Syksy 1943 oli hyvin myrskyinen. Silakka ei rantautunut, vaan pysytteli ulommalla, jonne pääsy oli kielletty.

Esikunnan toiminta evakuoinnin aikana sekä havaintoja evakuoinnista.

          Kun evakuoinnista Uudenkirkon sotilashallintopiirin alueella huolehti siitä annettujen määräysten mukaisesti Viipurin suojeluskuntapiirin esikunta alaisine toimihenkilöineen, ei esikunnalle oltu annettu siinä mitään erikoistehtävää. Mahdollisen evakuoinnin varalle oli kuitenkin laadittu esikuntaa varten oma suunnitelma, jota noudatettiin toiminnan alettua.
          Kun vihollinen oli edennyt Vammelsuu-Taipale linjalle rakennettuihin asemiin asti, siirtyi esikunta Kuolemajärven pitäjään 12.6.44. Vihollisen lähestyessä muutti esikunta Vainikkalan aseman läheisyyteen , jossa se oli lakkauttamiseensa asti 20.6.44.
          Evakuointisuunnitelmia oli salassa laadittu jo pitemmän aikaa, mutta ihmisten tietoon ne tulivat vasta huhtikuussa 1944. Väestö ei hallitopiirin alueella missään hermostunut. Se oli tottunut jo rauhan aikana elämään vihollisen läheisyydessä ja käytävän sodan kestäessä se oli levollisena oppinut luottamaan armeijaan. Valmennustilaisuuksissa sille terotettiin rauhallisuuden välttämättömyyttä ja vakuutettiin monen miehen voimalla, että talvisodan tapahtumat eivät enää uusiinnu. Väestölle selitettiin, että aikaa tulee olemaan tarpeeksi.
          Toisin kuitenkin kävi. Evakuointi, joka suoritettiin, oli paremminkin pakoa kuin sitä. miksi se oli ajateltu. Syy siihen, että kaikki kävi kuin kävi, ei ollut suunnitelmissa eikä toimihenkilöissä, jotka tekivät kaiken minkä ihminen niissä oloissa voi. Alkumerkin antoi evakuointiin vihollinen ja silloin ei suoritusaikaa ollut liiemmälti. On itsestään selvää, ettei parin päivän kuluessa voida kunnolla tyhjentää laajoja alueita, joilla jokapäiväinen elämä sykkii rauhallisena. Niiden 13.000 asukkaan ja 6.600 lehmän, jotka alueella olivat, poisvieminen onnistui jotenkin, varsinkin kun sää oli kohtalaisen lämmin, mutta tavarat tahtoivat jäädä.
          Evakuointi alkoi vasta vihollisen aloitettua 9.6.1944 yleishyökkäyksensä. Terijoen kunnanpäällikkö E.Nikkanen ryhtyi heti, koska yhteydet ylöspäin olivat katkenneet, tyhjentämään pitäjäänsä oma-aloitteisesti. Terijoen Haapalan kylän asukkaat olivat saaneet jo muutama tunti hyökkäyksestä lähteä oma-aloitteisesti kodeistaan syrjäteitä pakoon, ja saman päivän iltaan mennessä olivat kaikki jo pakomatkalla. Muualla hallintopiirissä evakuointi aloitettiin rauhallisesti ja suunnitelmia noudattaen. Karja ajettiin asemien lähistölle odottamaan junakuljetusta. Alku näytti vihollisen kiivaasta ilmatoiminnasta huolimatta sujuvan hyvin.
          Ensimmäisten junien sitten tultua lähetettiin niillä pois ensiksi lapset, vanhukset ja sairaat. Seuraaviin juniin lastattiin karja, joka jo oli syönyt loppuun asemien lähistöjen pienet laitumet ja kärsinyt tappioita lentohyökkäyksissä sekä kuolleissa, loukkaantuneissa että karanneissa. Sitten tapahtui junaliikenteessä romahdus, vaunuja ei saatukaan. Armeija tarvitsi ne melkein kaikki omiin tarpeisiinsa ja seurauksena oli jääminen asemille sekä rautateiden varsille. Nyt ovat karjalaiset evakuoituna useinkin ilman muuta omaisuutta kuin mitä kantavat päällään.
          Väestö itse täytti tehtävänsä yli sen mitä oli odotettu. Se sai lyhyessä ajassa heikoilla kuljetusvälineillä tuoduksi materiaalia sellaiset määrät, että se tuntuu niitä näkemättömästä melkein uskomattomalta. Väestön omat ponnistukset vaaran uhatessa ovat voima, jota ei vastaisuudessakaan saa aliarvioida.
          Erikoisen paljon jäi Uudenkirkon hallintopiirin asukkaiden omaisuutta Jäppilän, Leipäsuon ja Kanneljärven asemille, josta vihollisen oli helppo siirtää ne juniin ja kuljettaa pois.
          Paljon haittaa evakuoinnille tuottivat myös perättömät huhut, joita erikoisesti rintamakarkurit levittivät. Ne aikaansaivat hämminkiä yleisön keskuudessa. Erikoisesti Kuolemajärvellä ne matkaansaattoivat paljon pahaa. Siellä levisi huhu, että pitäjä oli joutunut mottiin. Seurauksena oli, että asukkaat alkoivat suin päin paeta, jopa tyhjentäen tiepuoleen hevosrattaille lastatut tavaransakin päästäkseen nopeammin pelastumaan.
          Vihollisen ilmatoiminta evakuoinnin aikana oli laajempaa kuin koskaan tämän sodan aikana. Sen lentokoneet muodostivat "peltikaton" hallintopiirin ylle, jonka alueeelle vihollinen muutenkin kohdisti pääpainon hyökkäyksessään.
          Viholliselle on kuitenkin kiitokseksi mainittava, ettei se juuri ahdistellut puhtaita siviilikohteita. Se pommitti asemia ja maanteillä marssilla olevia armeijan yksiköitä, mutta jätti tiet täyttävät karjalaumat rauhaan. Mikäli kuitenkin sotilaallisiin kohteisiin oli kokoontunut siviiliväkeä, kärsi se tietenkin samalla tappiota.
          Näin jälkeenpäin arvostellen olisi evakuointi onnistunut lyhyestä ajasta huolimatta, jos karja olisi kuljetettu jalan. Huono tulos johtui siitä, ettei oltu valmistauduttu vihollisen niin nopeaan etenemiseen kuin tapahtui. Evakuointi Uudenkirkon sotilashallintopiirin alueella muodosti vaikeimman osan koko toimituksessa, sillä vihollisen painostus sen alueella oli ankarin.
          Karjala on jälleen menetetty. Sen asukkaat ovat saaneet lähteä raskaalle taipaleelle vieraiden luo. Itä on jälleen vyörynyt länttä kohti kuten niin monasti tämän kansan historiassa. Suomalaista maata on nytkin jouduttu luovuttamaan vieraalle rodulle, jolla on meille oudot tavat ja toinen elämänkatsomus. Vääryys on taas polkenut alleen oikeuden.

Karjalaisissa elää vahva usko kotiinpaluuseen.
Savonlinnassa elokuun 22 päivänä 1944
Uudenkirkon sotilashallintopiirin päällikkö
luutnantti Aulis Virtanen

Lähde:
Maria Meron 1989 toimittama kirja
"Verta sataa Kannaksen ylle" liite 1

Takaisin alkuun