Lienee hyvin harvinaista, jolleipa aivan ainutlaatuista, että niin elinvoipainen seurakunta kuin Uusikirkko on joutunut viettämään puolituhatvuotisen olemassolonsa muistojuhlaa siirtolaisuudessa julman sodan heittämänä itäiseltä vartiopaikaltaan täällä Suomen kirkon ja kulttuurin kehdossa Turussa. Osatoverina Uudellakirkolla on sen kaksoissisar Kivennapa, jonka seurakunnan syntymävuodeksi on aikakirjoihin merkitty sama vuosiluku 1445.

        Kun näiden seurakuntien kuntaseurakunnan, 1300 luvun puolimaissa syntyneen pyhäristin s.o Muolaan historiaa ei vielä ole kirjoitettu, niin päätettiin kesällä 1939 Viipurin maakunta-arkistossa pidetyssä Äyräpään rovastikunnan seurakuntain edustajakokouksessa kirjoittaa yhteinen koko vanhaa Pyhäristin aluetta koskeva pitäjähistoria, joka olisi ulottunut aina isovihan aikaan asti ja olisi muodostanut 1 osan myöhemmin kirjoitettaville Muolaan, Uudenkirkon ja Kivennavan pitäjähistorioille. Varat 1:n osan julkaisemista varten päätettiin koota kaikilta Äyräpään rovastikunnan seurakunnilta väkiluvun perusteella. Varat oman seurakuntansa kohdalta historiansa julkaisemiseen Uudenkaupungin rauhasta 1721 lähtien oli Uusikirkko ja Kivennapa jo aikaisemmin koonnut suurimmaltaan, osalta ja nousivat kustannusarviot n. 100.000 markkaan. Mutta vihollisjoukkojen hyökkays teki tyhjäksi tämän kauniin yhteistoiminnallisen hankkeen, jonka henkisenä isänä oli sodan alkuviikkoina Jumalan lasten lepoon päässyt Kivennavan viimeinen vakinainen esipaimen tohtori A.J.Maunu. Pyydän että kuulijat ja lukijat ottavat suopeasti vastaan tämän lyhyen esityksen 500-vuotisesta Uudenkirkon seurakunnasta. Estelmä jää olosuhteiden pakosta ainoastaan heikoksi pitäjähistorian korvikkeeksi.

        Ensi kerran mainitaan Uusikrkko v.1445 itsenäisenä Pyhäristin s.o Muolaan pitäjästä eroitettuna kirkkopitäjänä. Alkujaan oli se paljon laajempi käsittäen Kuolemajärven, joka tuli Uudenkirkon kappeliksi 1619 ja eri kirkkoherrakunnaksi 1863, sekä Kanneljärven, joka itsenäistyi eri seurakunnaksi ja kunnaksi 1922. Suomen mahtava laamanni Niilo Tuurenpoika Bjelke lahjoitti v. 1362 Kaukjärven kulmakunnan Ruotsissa olevalle piispalle palkkatilaksi sillä ehdolla, että jos Karjalaan perustetaan piispanistuin, niin lahjoitus silloin siirtyisi sille, mutta kun Viipurin hiippakuntaa kohtakaan perustettu, niin joutui Kaukjärvi uskonpuhdistuksen aikana kruunulle ja talonpojat luettiin Viipurin linnan lampuodeiksi. Kaukjärveä nimitetään vanhoissa asiakirjoissa neljänneskunnaksi, jopa pitäjäksikin, ja siellä pidettiin eri käräjiäkin.

        Keskiajalla oli Uudellakirkolla Kaukjärven kulmakunnalla rukoushuone, p.Birkitan kappeli 1.Pirjatan kirkko, jossa pidettiin jumanpalveluksia niinkin myöhään kuin 1700-luvun loppupuolella. Kun tuomiokapitolin toimittamassa tarkastuksessa 1772 kysyttiin, tahtoisivatko Huumolan, Näykin, Summan, Kaukjärven ja Kauppolan kyläläiset (kaikkiaan32 taloa), jotka pitivät itseään Pirjatan kirkkoon kuuluvina, rakentaa itselleen uuden kirkon entisen rappeutuneen kappelin sijaan, niin ilmoitti kirkkoraati että ei tarvita hautausmaatakaan, ellei saada uutta kirkkoa.

        Kirkon rakentamisesta ei kuitenkaan tullut mitään, ja tarkastuksessa 4/3 1781 havaittiin kappeli niin rappeutuneeksi, ettei siihen voinut mennä ilman hengenvaaraa ja kiellettiin jumalanpalveluksien pitäminen siinä. Pari vuotta myöhemmin kappeli purettiin ja hirsistä rakennettiin lato. Kaikki venäläissodat koskivat kipeästi Uuttakirkkoa. Mennessään Viipuria piirittämään v.1495 vainolainen jätti jälkeensä hiiltyneitä raunioita ja kuolon hiljaisuus vallitsi entisillä elomailla. Vasta venäläisen poistuttua palasivat eloon jääneet salojen kätköistä uudelleen kyliään rakentamaan. Uudenajan alussa (1540) oli Uudellakirkolla kiukaita s.o taloja 216 ja autioiksi jääneitä 143. Kustaa Vaasan aikana 1571 oli Uudellakirkolla 227 verotaloa, venäläisen polttamia 177 ja muutoin autioina 38. Säilyneiden talojen luku edellyttää n.2200-2300 hengen asukaslukua.

        Suuret nälkävuodet 1695-97 tekivät Uudellakirkollakin pahaa jälkeä. Senaikaisissa verokirjoissa tapaa mainintoja :?kuoli nälkään?, ?kuoli koko perheineen nälkään? j.n.e. Ja kohta näiden surmanvuosien jälkeen alkoi tuhoisa suuri pohjansota ja isoviha. Kun Inkerinmaa oli v.1703 menetetty, alkoi isoviha jo seuraavana vuonna Uudellakirkolla. Kirkko ja pappila arkistoineen poltettiin sekä suurin osa pitäjää. V. 1707 oli enemmän kuin puolet taloista autioina hävityksen johdosta. Alkoi satavuotinen venäläisvallan aika.

        Seurakunnan arkiston vanhimmat kirjat, luettelot syntyneistä, vihityistä ja kuolleista alkavat vuodesta 1725, jolloin seurakunnallinen elämä alkoi uudelleen elpyä. Samaan aikaan kuin muuallakin Suomessa (1753) esiintyvät täälläkin ensimmäiset rippikirjat, joihin on koko väkiluku merkitty. Väkiluku oli silloin emäseurakunnassa 2682 henkeä ja Kuolemajärven kappelissa 1201, joten Juhana kuninkaan ajoista asti liki kahdessasadassa vuodessa pääsi väkiluku lisääntymään vain 1500 hengellä. Nuo numerot puhuvat järkyttävää kieltä rajan kansan entisistä kärsimyksistä.

        Uudenkirkon jouduttua Venäjän valtaan, antoi tsaari Pietari koko pitäjän lahjoitusmaaksi amiraali Cruysille, jonka lesken kuoltua pitäjä oltuaan usean ylimyksen huostassa vihdoin joutui Rajajoen asetehtaalle, minkä lampuoteina Uuskirkkolaiset olivat siihen asti, kunnes Suomen valtio n.s. Vanhan Suomen yhdistämisen jälkeen viime vuossadalla lunasti tilat itsenäisiksi perintötiloiksi. Venäläistä sortopolitiikkaa viime vuossadan vaihteessa edustivat sellaiset suuruudet kuin Venäjän sotavoimien päällikkö ja sotaministeri Kuropatkin, jolla oli huvilansa meren rannalla Inon Sarvelassa, Salaneuvos Ordin sekä Nowoje Vremjan päätoimittaja Suvorin, joilla oli huvilansa Kaukjärvellä. Epäilemättä oli näillä miehillä suuri osuutensa v. 1911 tehdyssä hankkeessa Uudenkirkon ja Kivennavan pitäjien eroittamiseksi Suomesta ja liitämiseksi Pietarin kuvernementtiin. Tämä hanke jäi kuitenkin pian alkaneen maailmansodan tähden toteuttamatta, mutta väestöllisessä suhteessa oli sillä suunnitelmalla vaikutuksensa: sadat sotapalvelusiässä olevat miehet siirsivät muuttokirjansa rajasta etempänä oleviin seurakuntiin.

        Vapaussodan aikana ei Uudellakirkolla ollut taisteluita. Vapaussoturit Terijoelta käsin tullen miehittivät kirkonkylän huhtikuun 24 päivänä. Viimeinen vihollisen hallussaan pitämä paikka oli Ino, jonka patterit linnoitusväki poistuessaan räjäytti ilmaan toukokuun 14 p:nä 1918.

        Uudellakirkolla ei ollut seurakunnan ikää vastaavaa kirkkoa niinkuin länsisuomalaisilla seurakunnilla, sillä rajan läheisyydessä ei kannattanut rakentaa kalliita kivikirkkoja, kun vainolainen olisi kuitenkin ne tuhonnut. Vanhin maininta emäkirkosta (lukuunottamatta p.Piritan kappelia) on vuodelta 1652, jolloin kirkko oli asiakirjojen mukaan rappiolla.

        Jokainen vihollisen tekemä hävitysretki tuotti kirkollekin tuhon. Kirkko ja pappilat poltettiin kesällä 1704. Isovihan uuvuttama kansa ei kyennyt sodan päätyttyä kunnollista kirkkoa rakentamaan, joten rauhallisissakin oloissa tämä 1700-luvun kirkko ei kestänyt kuin 75 vuotta ja oli se hatarana ja vuotavana hyljättävä käytännöstä.

        Kirkon rakentamiskysymys oli esillä monissa kirkonkokouksissa. Hallitukselta anottiin lahjaksi tarpeellinen määrä hirsiä ja Viipurin kuvernöörin luvalla vedettiin yleisillä talkootöillä Makulan ja Kuolemanjärven väliseltä kankaalta valtaisen suuret hongat.

        Kirkon otti urakalla vesikattoon asti rakentaakseen tunnettu kansanmies kirkonrakentaja Matti Salonen 1400 ruplan hinnasta. Harjannostajaiset pidettiin v1800. Ajan tavoille kuvaavaa oli että seurakunnan varoilla ostettiin kirvesmiehille viinaa 5,5 ruplalla, mikä menoerä esiintyy kirkon tileissä. Huomattavan kalliiksi tulivat naulat, jotka olivat kyläseppien takomia. Malliltaan liityi kirkko itä-Suomen kekokattoisiin keskeiskirkkoihin. (Lappee, Kirvu,Kivennapa). Alkujaan oli ikkunat järjestetty päällekkäin kahteen kerrokseen. Lakipuun liimatulle kankaalle maalasi eräs Pietarin saksalainen taiteilija raamatullisia kuvia 2500 ruplan hinnasta. Seurakunnalla oli syytä ylpeillä renesanssityylisestä alttarikatoksesta, jota kannatti 6 mahtavaa korinnttilaismallista pylvästä, jotka oli teetetty Pietarissa 150 ruplan hinnasta kappaleelta. Alttaritaulu, joka esitti Kristusta Getsemanessa, oli tuntemattoman taiteilijan maalaama.

        Kirkko tuli väliaikaiseen käyttöön 1802, sisustus oli valmiina 1804, mutta kirkon juhlallinen vihkiminen tapahtui vasta heinäkuun 21 p:nä 1807. Kirkon vihkijänä oli Viipurin kirkkoherra Jakob Schroeder, ja tuli siitä p.Johanneksen nimikko. Kirkkoherrana oli silloin Anders Bogislaus Hornborg ja kappalaisena Henrik Borenius. Kaunis kellotapuli rakennettiin alaosaltaan kivestä ja valmistui 1857. Eräs Kaipialassa kesiään viettänyt saksalainen taiteilija lahjoitti kirkolle veistämänsä valtaisen suuren Lutheria esittävän kipsisen kuvapatsaan, joka oli sijoitettu kuorin eteläiselle sivustalle vastapäätä saarnastuolia. Kirkkoon saatiin urut1888.

        Kirkossa suoritettiin ensimmäinen suuri korjaus vasta 1903 arkkitehti Ivar Aminoffin piirustusten mukaan. Lattia uusittiin, seinät verhottiin punttilaudoilla, penkit laajennettiin mukaviksi, ikkunat suurennettiin siinä määrässä, että ne tulivat yhteen riviin, paanukatto muutettiin rakennustyylin vahingoksi peltikatoksi ja ulkovuorauksen pystylaudoitus vaakalaudoituseksi. Puutöiden urakoitsijana oli kauppias Mooses Kunttu. Samalla asetettiin kirkkoon kaminalämmitys. Tällaisena pysyi kirkko vuoteen 1934.

        Kun edellisessä korjauksessa seinät oli sivelty ainoastaan keltaisella pohjavärillä, niin alettiin kirkkoherra E. Pärnäsen ehdotuksesta 1925 koota varoja kirkon sisämaalausrahastoon. Maalauksen värityksen sekä monet muut korjaukset suunnitteli arkkitehti G. Nummelin Helsingistä. Saarnatuolin porraskaiteeseen maalattiin 12 apostolin kuvat ja kehyksen sivuille 4 ilmestyskirjan symbolista olentoa. Saarnatuoli varustettiin katoksella ja urkuparvea laajennettiin sekä kattokuvun kannattimia vahvistettiin. Silloisten työpalkkojen alhaisuuden tähden saatiin tämä suuri uudistustyö toteutetuksi 180.000 markalla.

        Kahdella hehtaarilla laajennetun hautausmaan uuden osan ja uudistetun kirkon vihkimisjuhla toimitettiin 9 päivänä syyskuuta 1934. Piispan sairauden vuoksi suoritti vihkimisen Muolaan kirkkoherra lääninrovasti Artturi Saarnio.

        Korjauksia tehdessä havaittiin kirkon alkuperäisen puuaineen olevan punaista pihkalle tuoksuvaa ikihonkaa. Tämä ihana 1600 istumapaikkaa käsittävä pyhäkkö ei rappeutunut vanhuuttaan vaan sortui sodan jalkoihin palaen poroksi 4 p:nä joulukuuta 1939. Ehtoollisastiat, messukasukat y.m. kevyttä irtaimistoa pelastui.         Samoihin aikoihin kirkon uudistuksen kanssa kartoitettiin 5ha:n laajuinen hautausmaa ja kesällä 1939 valmistui hautausmaalle vesijohto.

        Uudenkirkon emäkirkko on nähtävästi aina sijainnut samalla paikalla kuin tämä viimeinenkin, koska kirkonkylällä ja kirkkomäen alapuolella olevalla järvellä on vanhastaan ollut nimi Kirkkojärvi. Lukuisat matkailijat pysähtyivät kesäisin ihailemaan kirkkomäeltä maalauksellista kirkonkylää ja ihanaa kirkkojärveä. Moni pyysi suntiota avaamaan kirkon oven ja ihastellen lausui nähneensä yhden kauneimmista Sumen maalaiskirkoista.

        Seitsemän kilometrin päässä kirkolta oli Aleksanteri 3.n perustamalla Halilan keuhkotautiparantolalla venäläisiä varten rakennettu kirkko, joka kohta vapaussodan jälkeen muutettiin Luterilaiseksi. Seurakunnan papit pitivät siellä joka pyhä jumalanpalveluksen. Halilan kirkossa oli 200 istumapaikkaa.

        Kirkosta pappilaan! Ensimmäisten pappien nimiä ei ole merkitty aikakirjoihin. 1500- luvulta mainitaan kirkkoherrana Laurentius Bjur, joka aikaisemmin oli Viipurin koulun rehtorina. Upsalan tärkeän kirkolliskokouksen pöytäkirjassa vuodelta 1593 esiintyvät allekirjoittajina m.m. Uudenkirkon kirkkoherra Sigfridus ja kappalainen Olemens Yrjönpoika. 1700-luvun alusta lähtien on kirkkoherrojen ja kappalaisten sarja eheänä jälkipolvien tiedossa. Huomattavimpiapappeja olivat Hornborgit, Bogislaus kirkkoherrana 1784-1789 ja hänen poikansa Anders Bogislaus 1791-1824. Jälkimmäisen kirkkoherrana ollessa valmistui kirkko. Varsin oppinut mies oli Anders Johan Hipping (1848-1863), joka oli useiden ulkomaalaisten tiedeseurojen jäsen ja sai 1857 jumaluusopin tohtorin arvon. Nykyisen vanhemman polven muistissa on sotarovasti Alfons Johan Lönroth (1901-1913), etevä saarnamies ja sanavalmis leikinlaskija. Kansan kertoman mukaan oli hän oivallinen kansanmies ja ylimysten ystävä, ?mies kenelle mitä piti?.

        Uusikirkko oli Ruotsin vallan aikana n.k. kuninkaan ja Venäjän vallan aikana keisarin pitäjä, jonka kirkkoherrat hallitus nimitti vaalista huolimatta. Ensimäinen vaalin perusteella kirkkoherraksi päässyt oli Henrik Piipponen (1913-1922) . Viimeinen vakinainen kirkkoherra ennen pakkosiirtolaisuutta oli tämän kirjoittaja. (1925-1941)

        Kappalaisia on nimeltään tiedossa 15, joista 4 esiintyy myöhemmin tämän seurakunnan kirkkoherroina. Vanhempi sukupolvi muistaa hyvin pastori Efrain Penttisen 1896-1909, joka hurskaan elämänsä ja palavan työintonsa tähden sanan palveluksessa tuli seurakuntalaisille hyvin rakkaaksi. Juho Varonen (1913-1934) oli paljon käytetty kunnallisissa luottamustoimissa. Viimeisen kappalaisen vuodesta 1936 lähtien Topi Vapalahti on seurakunnan v.t. kirkkoherrana saanut kantaa surakunnan kanssa jo toisen kerran pakkosiirtolaisuuden taakkaa. Seurakunnassa on vuosisatojen kuluessa ollut suuri joukko väliaikaisia pappismiehiä.

        Uudenkirkon pappilat olivat hyvässä kunnossa, niinkuin vanhalle emäseurakunnalle sopiikin. Niiden puistoissa kasvavista ikivanhoista lehtikuusista ja lehmuksista päättäen olivat pappilat pitäjän mallitaloja. Isossavihassa tuhoutuivat kirkon ja pitäjän ohella pappilatkin, joten arkistossa ei löydy yhtään asiakirjaa 1725 varhaisemmalta ajalta. Toisen helluntaipäivänä 1878 syttyi isopappilan pärekatto tuleen, mutta arkisto saatiin pelastetuksi, vaikka koko rakennus tuhoutui. Talvisodan alussa (joulukuun (4 p:nä) tuli nieli pappilat, mutta arkisto oli aikaisemmin saatettu talteen. Ainoastaan painetut kirjat ja muuttokirjat tuhoutuivat tässä viimeisessä hävityksessä.

        Jakamattoman Uudenkirkon pitäjän pinta-ala oli 1187 neliö:km, josta Kuolemajärven osalle tuli 367 ja Kanneljärven osalle n.200 km, joten vuoden 1924 jälkeen pitäjän pinta-ala oli 600 neliö:km. Asutus oli ikivanha niinkuin kaikkialla kannaksella, pääasiassa äyrämöisiin kuuluva. Kun kansallispuvut ovat jääneet pois käytännöstä, ei äyrämöisiä enää voi eroittaa myöhemmin pitäjään siirtyneistä savolaisperäisistä savakoista. Asutus on ylämaassa sijoittunut järvien rannoille, missä savipohjamaa tarjoaa hyvät edellytykset maanviljelykselle. Järviä joiden pituus vaihtelee 3-10 km, on 9, ja pienempiä järviä on kymmenittäin. Järvialueen ja meren välinen maasto on asumatonta kangasmaata. Sensijaan merenrannikko, vaikka onkin viljelykseen karua, on tiheään asuttua, sillä kalastus on ollut vanhastaan siellä pääelinkeinona. Yksin Inon kylässä oli asukkaita alun toista tuhatta. Vammelsuu oli keskiaikana huomattava satamapaikka, mutta aikaa myöten on lentohiekka mataloittanut joen suun kelpaamattomaksi laivakululle. Asujamisto Vammelsuusta Seivästölle asti ulottuva ranta-alue,joka on 30 km pitkä ja jossa oli 18 kylää, harjoitti vilkasta laivaliikennettä Pietariin keisarinvallan aikana. Sinne mahtui rajattomasti kaloja, halkoja, hiekkaa ja kiviä.

        Vaaraksi kansalliselle asutukselle muodostui maanviljelystilojen siirtyminen myynnin kautta venäläisille rahamiehille ja huvila- asukkaille. Venäläisvallan lopulla oli 35,6% koko pitäjän pinta-alasta venäläisten omistuksessa. Uudenkirkon nimismies sai niihin aikoihin keväisin kirjoittaa n.15000 oleskelupassia venäläisille.

        Komeita huviloita rakennettiin ja kansa ansaitsi ruplia helposti. Mutta haitallisena puolena oli irtautuminen maahengestä, ylellisen ja tuhlaavaisen elintavan omistaminen ja monen talon velkaantuminen. Kenempä nyt enää kannatti viljaa viljellä, kun ajurin ammatissa asemalta huvilalleen matkustavia venäläisiä herroja kyyditsemällä puolessa päivässä ansaitsi säkillisen jauhoja, mikä aika olisi mennyt myllyreissulla, itse viljelemisvaivoista puhumattakaan. Vallankumous ja Suomen itsenäistyminen vaikuttivat mullistavasti kansan taloudelliseen elämään, kun Pietari venäläisineen lakkasi olemasta tulolähteenä. Nyt oli jälleen turvauduttava laiminlyötyyn maatalouteen, mutta kesti kaksi vuosikymmentä, ennenkuin omavaraisuuteen päästiin.

        Uusikirkko, joka vanhastaan Pähkinäsaaren rauhasta asti kuului Ruoti-Suomen valtapiiriin, ei lainkaan joutunut Kreikkalaiskatolisen kirkon vaikutuksen alaiseksi, vaan siiryi roomalaiskatolisesta tunnustuksesta luterilaisuuteen. Niimpä Suomea puhuvia kreikkalaiskatolisia ei täällää ollut ensinkään, ja Uudenkirkon pieneen krekkalaiskatoliseen seurakuntaan kuului ainoastaan Pietarista pelastautuneita huvila-asukkaita, jotka täällä asuivat emigrantteina.

        Suomen kirkon vuosikirjan mukaan oli Uudenkirkon seurakunta maan ahkerinta kirkkokansaa, sillä jumalanpalveluksiin osaaottavien määrä oli keskimäärin 1000 henkeä kesäisin ja 600 talvisin. Sitäpaitsi Halilan kirkossa ja myöskin melkein joka pyhä pidetyissä kahdessa maakirkossa eri kansakouluissa oli kansaa huoneiden täydeltä. Siihen aikaan kun pitäjätupa oli Summan talossa, tuli jalkaisin kulkevaa kirkkokansaa penikulmien takaa rantakylistä jo lauantai-iltana yöpyen siellä. Sodan edellisinä vuosina oli ehtoollisvieraiden luku vuosittain yli 4000. Suomalaisista herätysliikkeistä oli n.k. vanha lestadiolaisuus saanut vahvaa jalansijan Uudellakirkolla. Se oli maallikkosaarnaajien välityksellä tullut kahdelta suunnalta, nim. Viipurista ja Pietarista. Sen suunnan henkisenä isänä paikkakunnalla ja henkevänä maallikkopuhujana mainittakoon Markku Saksi (kuollut 1928). Maallikkopuhujina ovat myöskin esiityneet Joonas Peippo ja Mikko Toivonen. Lestadiolaisuutta oli varsinkin Halolassa, Halilassa, Kaukjärven kylissä, Jäppilässä ja Tarkkalassa. Tämän suunnan tunnettuja pappeja kävi usein kirkossa pitämässä vierailusaarnoja matkustaen kansanedustajan vapaalipuilla, kuten esim. kirkkoherrat O. Jussila, V. Kivioja, V. Havas sekä ministeri Lohi. Uudenkirkon lestadiolaiset olivat mitä vakavinta ja ahkerinta kirkkokansaa. Heillä oli rukoushuone Kaukjärvellä.

        Neuvolassa ja Järmilässä oli evankelista suuntaa, ja tämän suunnan paikallisista puhujista mainittakoon Juhana Pusa ja Toivoniemi. Evankelisilla oli rukoushuone Neuvolassa ja Inossa. Kristillisellä nuorisoliikkeellä oli vankka pohja Halolassa ja Mesterjärvellä. Nuorisoliikkeen johtajista ja puhujista mainittakoon Antti Sirkiä, Anna Halonen ja Maija Vesterinen.

        Paitsi kunnalliskotia ja kunnallista lastenkotia toimi Uudellakirkolla myöskin seurakunnallinen armeliaisuuslaitos, nim. rovasti Alfons Lönrothin perustama orpokoti, jossa Naisyhdistyksen työllä ja kokoamilla varoilla hoidettiin vuosittain 15 orpoa. Laitos oli koko 35 vuotta kestäneen toimintansa ajan Lyyli Miettisen johtamana ja sen toiminta lakkasi vasta 1940 siirtolaisuudessa Nurmijärvellä. Seurakunnassa toimi myöskin diakonissa.

        Sivistylaitoksista oli huomattavin kansanopisto, joka perustettiin 1894 ja toimi Uudenkirkon kansanopiston nimellä vuoteen 1923, jolloin se Kanneljärven muodostuttua itsenäiseksi seurakunnaksi ja kunnaksi sai Kanneljärven kansanopiston nimen. Laitos oli kannaksen valistutyön keskuksena. Toisena tärkeänä oppilaitoksena mainittakoon Uudenkirkon maamieskoulu, joka perustettiin 1908, ja tämän rinnalle viisi vuotta myöhemmin perustettu kotitalouskoulu, mikä sai uuden upean kolmikerroksisen talon v.1932. Toimipa Uudellakirkolla vuosina 1926-1935 5-luokkainen yhteiskoulukin, jolla ei kuitenkaan olut elinvoimaa kauvemmin elääkseen. Kansakoulusuunnitelma oli pitäjässä saateetu päätökseen ja oli kouluja kaikkiaan 18. Uusimmat koulut Peippolassa ja Vammelsuussa olivat aivan uudenaikaiset, tiilestä rakennetut. Kirkkojärven koulu saavutti jo kunnioitettavan 75 vuoden ijän ja oli siinä aikana oppilaita yli 150. Alakansakoulut saattoivat v.1929 seurakunnalliset kiertokoulut tarpettomiksi. Vanhempi kansa käytti jokapäiväisessä puheessaan useita venäläisiä lainasanoja, mutta koululaitos sai nuoremman kansan keskuudessa aikaan täydellisen puhdistuksen. Kunnalla ja seurakunnalla oli niiden yhteisesti tukema lainakirjasto, jossa oli yli 3000 nidettä, ja kirjastoa käytettiin hyvin ahkerasti.

        Seurakunta ja kunta kuuluivat varhaisempina aikoina kirkkopitäjäkäsitteeseen, joten kunnallisetkin asiat päätettiin ja hoidettiin kirkkokokouksissa. Ensimmäinen Uudenkirkon kuntakokouksen pöytäkirja on 26 p:tä lokakuuta 1869 ja kunnallislautkunnan (nyky valtuusto) pöytäkirja 14 p.ltä maaliskuuta 1870. Seurakunnalliset ja kunnalliset luottamusmiehet ovat olleet pitkän aikaa suurimmalta osaltaan samat. Tässä yhteydessä on mahdotonta pitemmälti selostaa Uudenkirkon kunnallista elämää, mutta mainittava kuitenkin on, että kunnan talous oli vakaala ja terveellä pohjalla, ja kunnalinen veroäyri pysyi 7-8 markan vaiheilla, vaikka kunnan alueella ei ollut yhtään huomattavampaa teollisuuslaitosta.

        Lähimmät vuodet ja vuosikymmenet paljastavat, onko tämä vuosisataisjuhla Uudenkirkon pitäjän viimeinen. Sen vaan tiedämme, että seurakunnan Herra ?Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja iänkaikkisesti.?

Takaisin alkuun