Eero Lempiäisen muistelma paimenpoika-ajoilta

PAIMENPOJAN MUISTOJA 30 LUVULTA

       Kokkomäen takaa nousut kesäinen aurinko oli kerinnyt tammikujan latvusten yläpuolelle, kun lehmät alkoivat nousta makuutiloiltaan, tyhjästä sontakatoksesta ja kömpivät pois nostetusta ovesta tarhan puolelle. Naapurienkin tarhoilta, lypsäjien aloitellessa aamuaskareensa, alkoi kuulua kellojen tihentyvä kalahtelu.

       Tarhalle näkyvään järven pintaan kuvastui parinkilometrin päässä olleen vastarannan vehreä maisema ja kieloja kasvava saari. Vesilinnun uintivana sai saaren kuvajaisen kevyesti keinahtelemaan kirkkaassa pinnassa. Käen kukunta kuului joka puolelta kylää ja sorsaemon komentelu rantakaislikosta avoveteen pyrkiville poikasille. Kissa hioi kynsiään tarha-aidan tolppaan, odotellessaan maitokuppiinsa kuohaista maitoannostaan. Pella-koira nautti raukeana aamuauringosta ja nuuhki kuono pystyssä alkavan päivän tuoksuja. Kanat kuoputtivat navetan seinustalla ja kukko sai kiekaisuunsa vastauksen naapurin pihalta. Sielläkin oltiin jo aamuaskareissa mutta toiselta alaluokalta päässyt, vakituisen lehmien metsälaitumelle ajon tehtäväkseen saanut poika nukkui vielä tuvan sängyssä.

       Kun tuvan ovenpielessä olleen Lacta separaattorin, alhaisista kierrosluvuista kertova kellon kilkattaessa alkoi kuulua, oli pojan viimeistään nousta ylös ja valmistauduttava päivän tehtäviin. ”Raatin” kierrosluvun noustessa lakkasi kilkutus ja aukaistusta hanasta alkoi säiliöön kaadettu maito valua vinhasti pyörivään, illalla valmiiksi, reiällisistä suppiloista koottuun, maito- ja kermatorven sisällä olevaan ”kuulaan”. Pienellä viiveellä alkoi toisesta torvesta valua ”raattimaitoa”, (kurria) leveänä nauhana ämpäriin ja vähän myöhemmin toisesta makaronin paksuinen kermavana pienemmällä kaarella läkkipeltikannuun.

       Kun naapureista alkoi kuulua liikkeelle lähtevän karjan moniääninen kellojen kalkatus, tuli aamupalaa nauttivalle pojallekin kiire saada omakin karja liikkeelle, jotta pääsisi, lähempään hakaan lehmiään ajavien naapurin poikien kanssa kulkemaan alkumatkan yhdessä. Aurinkoisessa, kasteenraikkaassa kesäaamussa oli nautinnollista kävellä omaa tahtiaan kulkevan karjan perässä.

       Lintujen laulun yli kuului käkien kukunta ja kaukainen hurina ja kumahdukset kertoivat venäläisten sotalaivojen sekä Kronstatin ja Yhimäen linnoitusten tykkipatterien olevan sotaharjoituksissa. Viikottain kuuluneet äänet eivät paimenpoikia häirinneet eikä kolmisen kilometrin ajomatkakaan rasittanut, mutta lehmille se saattoi olla liiankin pitkä, kun Maitomyyntiosuuskunnan vastakirjan jokaisen kuukauden ohjeessa, kesäkuulla neuvottiin: ”Laidunna lehmät lähellä pitkä matka maidon viepi”.

       Kotiin palatessakin kuljettiin usein yhdessä. Lähimmälle laidun alueelle lehmänsä ajaneet joko odottelivat, kauempaa käynyttä, taikka kävelivät vastaan. Silloin kotiinpaluu oli kiireetöntä. Kasvi- ja pellavamaan kitkeminen unohtui. Suolammen sorsapoikien ja löydettyjen linnunpesien poikasten kuoriutumisen seuraaminen oli paljon mielenkiintoisempaa. Kuivaneessa lepässä kurkistelivat tikanpojat alemman pesän suulta, kirkuen emoilta toukkia ruuakseen, kun yläkerroksessa oli vielä hiljaista. Pörräävä ”sontiainenkaan” ei saanut rauhassa kaivautua auringon suojaan, kävellessä pudotellun sontarivin, kuivuneen kasan alle, kun kolme poikaa kyyristyi sen viereen ja tikulla käännellen tutkivat siniselkäisen, vatsapuolella ja tyhjää potkivissa, jaloissa kiinni olevaa jälkikasvua.

       Opettajan pitämissä laulukokeissa pelättiin mutta metsätiellä riitti rohkeutta laulamiseenkin. Nikkelimarkka, Tuulantei ja Hurjanpojankoti oli monesti metsässä kulkevien kuultavissa kolmen pojan yhteisesityksenä.

       Lepän ja pajun kuoren irtoamisaikana kannolla tai mättäällä istuen syntyivät, joululahjapuukolla, pillit ja yritykset kuviollisesta ”kävelykepistä”. Kepit olivat mielestämme ”tosi hienoja”, vaikka Aatami Juhanan tekemiä koristelua, kuvioita ja muutaman sentin halkaisijaltaan olevia kepin ympärille tulevia rengaskoristeita ei saatukaan syntymään.

       Aina ei ilmatkaan suosineet paimenia. Sateisena aamuna oli jo herääminenkin vaikeampaa. Toiselta sivulta avattu, pään yli vedetty salpietarisäkki suojasi puseron ja yläosan polvihousuista, mutta valutti viileät vedet jaloille, eikä lämpimiin lehmänläjiin tallominenkaan lämmittänyt kuin hetken punaisiksi vetäytyneitä ja usein vielä kiviin lyömisen kipeyttämiä varpaita.

       Viiden aikoihin alkoi lehmien kotiinhakumatka. Kun aurinko tuli meillä, vanhan tuvan varjosta ja alkoi paistaa luoteenpuolen päätyikkunasta sisälle oli metsään lähdön aika, eikä välttämättä tarvinnut mennä sisälle kelloa katsomaan. Moitteiden, jopa risunsaannin uhallakin, silloin tällöin kuului metsätieltä paukahdus ja sininen savu pöllähti ilmoille, kun päivän aikana tulitikkurikistä ja suojeluskunnan ampumapaikalta, järven rannasta, löydetystä tyhjästä kiväärin hylsystä tehty paukku räjäytettiin, pudottamalla kiven päälle laitetun panoksen päälle toinen painava kivi. Huonolla tuurilla kivenpudottaja olisi voinut saada hylsyn sirpaleita jalkoihinsa. Turvallisempi oli heittopommi joka räjähti kauempana tai kiven ja mättään takana. Tosin siinäkin oli oltava tarkkana ettei tulitikuista tehtyä rikkivanaa raapaistu askin rikkisyrjällä, hylsyssä olleen reiän päältä. Vaaratonta ja kotonakin hyväksyttävää oli poiketa ”Tuittulaisii” kauppaan karamellin ostoon. Rahaa oli harvoin mukana, mutta joskus kuitenkin päätettiin varata viisi ja kymmenpennisiä mukaan niin että yhteisesti tuli kokoon ”piikin” verran (25penniä). Sillä rahalla Ikosen Risto, kääräisemäänsä tötteröön punnitsi läpinäkyvällä paperilla päällystettyjä, punaisia ja vaaleita anis karamellejä. Muitakin oli tarjolla, mutta tötterön jaossa aniksista sai jokainen useimmin imeskeltävää.

       Kun ajankulua mitattiin vain arvailulla ja auringosta, piti viivyttelyt ottaa kiinni juoksemalla. Silloin kärryraiteisella tiellä viilettivät Iso-Hollot ja Ilmari Salmiset. Ennestäänkin tukkoa kantava varvas sai helposti juoksun tuloksena vertavuotavan vieruskaverin, Sen verran kohokiviä ja epätasaisia kohti löytyi karjan käyttämältä ”Botkiporti” ja Lempeelä” (Lempiälän) väliseltä tieltä.

       Yhdessä pysytelleet haettavat odottelivat usein jo veräjällä kotiin pääsyä. Harvinaista ei ollut sekään, ettei veräjälle kuulunut kellon kilaustakaan, taikka ainoastaan hiljattain poikinut ja päivälypsyn loputtua metsään päästetty, maitopaineen pakottaessa utareita, odotti malttamattomana yksin veräjällä kotiin pääsyä. Kotiin pyrkijän perässä piti lähteä pienen matkaa takaisin avaamaan Lempiälän tielläkin olleen portin, ennen kuin kiireinen pääsi jatkamaan vapaasti puolijuoksua lypsettäväksi, maidon tirahdellessa pienenä suihkuna vuoroin kummallekin puolelle. Kun toisista ei kuulunut kantavimmankaan kellon kalahdusta, oli hakijan lähdettävä kulkemaan noin kolmen neliökilometrin aluetta ristiin rastiin, välillä nimeltä jokaista huudellen, tarkasti taas kuunnellen ja tuulen huminaa manaillen. Notkojen tiheikössä liikkuviin metsäsikapesueisiin törmäämisen pelkokin hiipi mieleen ja siivitti hakijaa juoksuaskelille vaikka risut raapivatkin paljaita jalkoja ja oksatkin soukilla poluilla iskivät naamalle ja puliksi ajettuun päähän. Tutun kellon äänen kuuleminen tai törmääminen makuulla olleisiin etsittäviin häivytti heti yksinäisyyden tunteen. Montaa kotiinlähtökäskyä ei tarvinnut huudella, kun etsijän häiritsemä karja haki lähimmän polun ja kulki jonossa ja pysähtyivät vasta veräjällä, odottamaan perässä tullutta avaajaa.

       Sateella hakijalla ei ollut paljonkaan suojaa salpietarisäkin varjostakaan, alakasvillisuus ja puista tuulenpuuskien aikana tullut lisävesi kasteli pojan lähes kainaloihin saakka. Jos sateella ei veräjällä ollut odottelijoita, oli löytäminenkin vaikeampaa. Lehmät seisoivat tiheikössä ja kuusien alla paikoillaan ja tuntui niin kuin olisivat varjelleet ettei kellon kloppipäinen kieli vain kalahtanut kultapronssilla maalatun kellon sisälaitaan. Pahinta ja pelottavinta oli ukonilman sattuessa samaan aikaan kohdalle, kun vielä usein puhuttiin puiden alla olemisen vaarallisuudesta.

       Metsään lähdön aikana olleella tai ”nousevalla” ukonilmalla joku vanhemmista, usein myös 67 vuotias ”pienmummo” lähti paljasjaloin ”lipottelemaan” sateeseen ja pelasti pojan kulkemasta metsässä, leiskunnassa ja jyrinässä.

       Märällä ilmalla karjaa ei juurikaan kiinnostanut, tarhaan mennessä, tarjolla ollut juomavesi, kun helteellä saavit tyhjenivät nopeasti, karhean kielen rahistessa saavit tulivat putsattua pohjaan laskeneesta jauhosakastakin. Paimenen tehtävät eivät aina loppuneet tarhanveräjän sulkemiseen, usein tarvittiin myös ”hoteloijaa” varsinkin paarma-aikana, pitämään ”kiusahenget” pois lypsyn ajan lypsettävän ympäriltä.

       Selkänahan alle kasvaneiden permupaarman toukkien puristamista elikot kuitenkin selkäänsä köyristellen aristelivat, ennen kuin toukka-asteella elävä, parin kolmenkin sentin, harmaa loinen putkahti nahkaan muodostuneesta reiästä ulos. Jokaisen toukan puristaminen ja tappaminen tiesi seuraavana kesänä, lehmien pelkäämän, ja selkänahan läpi munivan lentelijän tuhoutumista Puristelematta jääneet toukat pudottivat itsensä aikanaan pois kasvupaikastaan ja kehittyivät maassa seuraavaksi kesäksi uusiksi munijoiksi ja aikanaan nahkurin harmiksi naudan vuodan parhaimpien paikkojen reijittäjiksi.

       Kahdeksan vuotiaan, kesän aikana kasvanut itsevarmuus, kärsi syyskesällä pahan kolauksen. Rutinoitunut kulkeminen venyi pitkäksi ja varjojen pidentyminen siivitti hakijan yhä kiireisemmille juoksuaskelillekin. Lehmiä ei löytynyt edes ”Tiinukorvelähteeaholt”, aukealta, jossa ne usein iltaisin tavoitti, eikä edes yhtään tutun kellon kalausta kuulunut. Hätäisesti juosten, harmitellen ja itkuakin pidätellen oli palattava tyhjin toimin kotiin.

       Isän ja äidin oli lähdettävä hakemaan karanneita. Lopulta löytyivät tuoreet suolle menevät jäljet, kohdasta josta puuttui aita. Syksyiset odelmat mielessään ne olivat ylittäneet suon ja löytyivät ”Pusaniityn” aidan viereltä makaamasta. Puolen yön aikaan, isä ja äiti ajoivat karkulaiset kotiin, kellot heinätukoilla vaimennettuna. Oli helpotus ettei yksikään ollut juuttunut suon silmäkkeisiin eikä paimenpoikakaan kärsinyt häpeästä että karja olisikin löytynyt laidunalueelta.

       Ihmetystä herätti millä ne olivat osanneet suunnistaa parin kilometrin päässä olleelle niitylle, kun aina syksyisin olivat kulkeneet laitumelle kotoa saakka eri tietä. Kun suunnistaminen oli opittu niin syksyllä –39, metsälaitumen käytyä huonoksi toistui vaatimus ätelikköön pääsemiseksi edellisvuoden konstilla.

       Naapurissakin oli taitava sarvipää joka osasi avata veräjänkin. Sakihaas” käynyt useamman talon karja pääsi vapaaksi vaikka aita oli ehjä, kun portin sulkemispäässä, tolppaan pantava rengas oli irrallinen. Aikansa sarvillaan rengasta ”ronkaillessaan” se viimein nousi ylös ja takana odottava karja, pääsi vapaaksi, avaajan heittäessä sarvillaan veräjän puolitiehen auki.” Sattumalta marjassa olleet paimenpojat näkivät mustankirjavan uurastuksen ja karkaaminen loppui. Irtolenkki oli sidottava portinpuolelta kiinni niin että piti vähän nostaa porttiakin ennen kuin rengas nousi myös aitatolpan pään yli ja portti aukesi. Onneksi aitimuskaan ei sitä konstia oppinut.

        Koulun alettua paimenpojan tehtäväksi jäi lehmien kotiin ajo iltaisin. Silti, niin kuin kesälläkin, pyhäpäivät olivat lähes aina paimenen vapaapäiviä, aamullakin sai nukkua niin pitkään kuin unta riitti, herätä rauhassa venytellen ja katsella auringon säteiden leikkiä, järvellä pestyjen mattojen värikkäillä raidoilla.