Eero Lempiäisen muistelma marjojenpoiminnasta

MARJOILLA MARKKOJA

       Heinäkuun puolivälissä alkoivat punertavat mustikan raakileet sinertyä ja valikoiden keräämällä sai marjasadon tunnustelija ensimmäisistä kesän marjoista suunsa ja sormensakin tutun siniseksi, sekä ensimmäisen ”marjavellin tai mustikkahöllön ainekset kotiinkin vietäväksi. Vasta marjanostajan, ”raasselin”, ilmoitus säännöllisesti alkavista käynneistä kylällä, aloitti ”virallisesti” marja-ajan.

       Tieto sai aikaan että karjapojillekin oli aamulla, lehmiä metsälaitumelle ajaessaan, mieliala korkealla. Olihan oman rahan hankinta-aika taas alkamassa.
        Veräjän sulkemisen jälkeen poikettiin tietyille mustikkapaikoille, pienet voileivät edellisvuosien mustikoiden sinistämillä, samankokoisten korien pohjalla.

        Kasvi- ja pellavamaita oli jo perattu kyllästymiseen asti, siksi ”nappiminen” toi mukavalta tuntuvaa vaihtelua arkiseen aamupäivään. Leppoisa tuuli humisi puiden latvoissa. Huojuvat varjot himmensivät metsänpohjaa kesäpäivän kirkkaudelta ja korostivat täyteläisten mustikkamättäiden tummaa sinerrystä. Lehmien kellojen kalahtelu kuului yhä kauempaa, äänien häipyessä vähitellen kuulumattomiin. Ensimmäisten myyntimarjojen keräämishalut olivat parhaimmillaan. Korit täyttyivät ripeään tahtiin eikä kukaan jäänyt huonommaksi, yhdessä toimien jokaisen kori oli ”tasareunien ylittävällä ”kukkuralla”, ettei marjojen laskiessa, kori olisi vajaa kotiin tullessa. Ennen kotiin lähtöä, kaatuneella puunrungolla istuen, katosivat voin päälle laitetuilla mustikoilla höystetyt voileivät nopeasti, välipalaa vaativiin vatsoihin. Arvioidusta, ”raasselilta saatavasta rahamäärästäkin päästiin yksimielisyyteen ja kotonakin oltiin tyytyväisiä.

        Täysinäinen marjakori ei vapauttanut päivän muista askareista. Vaikka kitkemiset olikin saatu vähäksi aikaa tehdyksi, piti yön aikana karjatarhaan kertyneet lantaläjät edelleen kerätä nurkkaukseen kohonneeseen kasaan ja illalla tyhjentyneet, kaivon lähellä olleet, juomasaavit täyttää vedellä illaksi lämpiämään, ennen kuin ”kipaistiin” järvelle uimaan.         Vapaana pihapiirissä kulkeneiden kanojen piilopesien hakeminen oli jännää vaikka pesä saattoi olla aitan alla, marja- jopa ”poltikaspehossakin”. Löytäminen tuotti usein useamman munankin kauppaan vietävään koriin.

        Munakori oli joskus valmiinakin odottamassa, kauppaan vientiä, ennen kuin marjastajat kerkesivät metsästä kotiin. Varoen kannetussa korissa oli paluumatkalla lähes aina ”hieno” ja palasokeripussi. Kun sikuri oli kasvuvaiheessa, sininen sikuripötkökin oli ostosten joukossa, raakakahvipussin sisällön lisäämiseksi. Muista ostoksista erotettu parinkymmenen pennin karamellitötterö kulki taskussa, matkan aikana maistiaisilla vähentyneenä.

        Illalla karjan hakemisen jälkeen, muiden marjastaneiden mukana, lehmien ajajatkin veivät aamupäivän saaliinsa ostajalle. Ensimmäisellä kierroksellaan Mikko Saksin poika Halolasta oli laittanut nelipyöräkärryilleen, neljä viisi ämpäriä vetäviä edellisvuosien reissuilla värjäytyneitä sekä uusia laatikoita kahteen kerrokseen, tietäen myytäväksi tuotavan jo edellisenäkin päivänäkin noukittuja marjoja.

        Laatuunkin ostaja kiinnitti huomiota, ettei ensimmäisten joukossa ollut kesken kypsyneitä ja myöhemmin taas koneella kerättyjä, liian vesisiä ja märkiä, nekun olivat viskurilla hankalia puhdistaa. Liian roskaisetkin paljastuivat viimeistään, kun ostaja kaasi käsipuntarin koukusta ottamansa astian sisällön laakeaan laatikkoon. Säästyäkseen ”raasselin rutinoilta” ja pahemmassa tapauksessa alhaisemman hinnan saamiselta, oli parasta tuoda myytäväksi normaaliroskaisia, kuivia marjoja ja jättää huonommin puhdistettavat omaan käyttöön. Samat laatuvaatimukset oli kahdella muullakin ostajalla, jotka kävivät kierroksellaan, sattuen joskus saman aikaisestikin ”kujasiisuuhu”, pyrkien keräämään osansa kyläläisten päivän saaliista, viiden tai jopa kymmenen pennin korkeampaa hintaa marjakiloista tarjoten.

        Markkojen kerääntyminen paimenien kukkaroihin piti jonkun aikaa innostusta yllä. Marjojen vähetessä tuli ”laiskasuonen” vetopäiviäkin ja korin täyttyminen oli hidasta, vain parhaat mättäät houkuttelivat kerääjiä. Marjamäärien vertaileminen alkoi korin ollessa vasta ”pohjapeitollaan”. Pitkästytti ja väsytti. Oli kuumakin ja uiminen olisi ollut mukavampaa. Noukkiminen tuntui ”tervajuomiseelt”. Pientä kilpailua virittämällä yritettiin nopeuttaa korin alareikien tasolle saamiseksi ja katkaista ”laiskasuoni” lyömällä kaverin jännitettyyn hauislihakseen kämmensyrjällä. Kipeää se teki, kun tarkoituksella lyönti ei ollut mikään hipaisu, eikä siinä vanhemmilta kuultu ”neuvo” ei tuntunut pitävän paikkaansa, korit eivät täyttyneet toiseen rajaan, yläreikiin, yhtään nopeammin. Kun kori oli enää ”vannetta” vajaa oli urakka silloin jo voiton puolella ja tasareunoille noukkiminen kävi jo nopeasti, kun kukkuralle saaminen ei enää kiinnostanut. ”Hyvä ko on tasareunoilkii”. Laiskistumisesta huolimatta jokaisena päivänä korissa kuitenkin oli kotiin tuotavaa ja mustikkarahoista riitti kesäkenkien tai ”lipoverin” lisäksi kesäjuhlien jäätelökauppiaan kaulassa riippuvaan isoon kukkaroon sekä osuuskaupan markan vohveleihin.

        Kesän kallistuessa syksyn puolelle, puolukat alkoivat kypsyä ja sienet ja tatit ilmestyä kasvumailleen. Lehmien siirtyessä aidattuihin ”ätelikköihin” eli odelmapelloille, jäi lehmien ajaminenkin vähemmälle. Ennen koulun alkamista puolukassa käyntiä innostutti ostajan ilmoitus alkavasta puolukan ostopäivästä. Ensimmäisinä päivänä oli pojilla tilaisuus taas ihailla kylään tulevaa autoa. Saksin uuden ajan kulkupelin lavalla oli laatikoita useampia kerroksia päällekkäin joissa kyläläisten marjat matkasivat, veljesten nostelemina, Halolaan puhdistettaviksi ja edelleen Viipurilaisten ja Helsinkiläisten ruokapöytiin jopa osa sanottiin vietävän Saksaan saakka.

        Vaikka puolukoiden kilohinta oli mustikoita halvempi, niin nopeammin kerättävinä tuotti kuitenkin paremmin markkoja. Kun omatekoiset marjakoneet sopivat parhaiten puolukoiden poimintaan, ei ollut mikään harvinaisuus jos aikuiset marjastajat kantoivat kymmeniä kilojen päiväsaaliita kotiin selkä vääränä. Pulkkinenkin, kun iso kori täyttyi ja punaisesta ”marja matosta” oli vain pieni osa tullut koriin, riisui paitansa, solmi hihoilla pääntien kiinni ja täytti paidan puolukoilla. Helmasta kiinni pitäen tuli, ”puolukkasäkissä”, selässä , parikin lisäkorillista syksyn sadosta kotiin.

        Paimenpoikienkin ”puolakorilois” oli useammat kuin kahdet liisteiden väliset reikärivit päällekkäin. Hyvän marjapaikan oli vähällä kulkemisella helppo kerätä saaliin jonka kotiin kanto vaati huilaustaukoja. Puolukka-ajan pidentyessä ja Saksinkin siirtyessä hevosella kerääjäksi saivat raasselien hevosetkin tuntea puolukkasadon paremmuuden vetäessään kylästä toiseen olleilla ostokierroksilla nelipyöräkärrien ”resloille” lisättyjä laatikkomääriä.

       Oravien kerätessä Botkinin hovin tammikujien puista ”terhoja” talvivarastoihinsa ja lehtipuiden värjäytyessä syksyiseen loistoonsa saivat suon sammalmättäätkin uutta väriä kypsyvistä karpaloista. Alkoi tulla ajankohtaiseksi suunnistaa suolle, keräämään vuoden viimeiset luonnonantimet talteen.

        Harvoilla liikeni aikaa, syystöiden ja koulunkäynnin takia, arkipäivinä lähteä suolle, mutta karpalojen säilyvyys antoi mahdollisuuden kerätä myytävää suon satoa useampana pyhänä aitan laatikoihin ostajan tuloa odottamaan. Kun karpalon ostaja aikanaan keräsi myytävät avolavaisen pakettiautonsa lavan laatikkopinoihin oli metsämarjojen aika ohi ja seuraava marjavuosi lähempänä tulevia Helsingin Olympialaisia.

        Tuvan lattialuukun alla tai ”potattikuopassa”, oli ilman sokeria keitettyjä mustikoita talven varalle kymmeniä pulloja sekä puupytty suolasieniä. Laatikko tai kangaspussi, kokonaisia ”karpaloi” odotteli aitassa, säilyvyyttä lisäävää pakkasen tuloa ja kuivattu tattipussi ”tattiservan” (kastikkeen) tekoa ”sulanin” hyllyllä. Kun kesän peltosatokin oli suojassa, oli tarpeeksi aihetta tyytyväisyyteen.

        Monille marja-sadot tuottivat ainoan mahdollisuuden käyttötavaroiden hankkimiseen. Koululaisillakin oli näkyvänä, omalla rahalla hankittu reppu, karvalakki tai pusero. Parasta kuitenkin olivat uudet kumisaappaat. Koulun pihan kiipeilytankojen, noin kolmen metrin korkeudessa olleen yläparrun päälle, uutuuttaan kiiltävien saapasvarsien kitkapinnan ansiosta pääsi nahkasaapaskiipeilijöitä huomattavasti nopeammin, eikä välillä ikäviltä tuntuneita marjareissuja enää muistettu.

Takaisin alkuun