Eero Lempiäisen kertomus rippikoulusta

R I P P I K O U L U S S A

        Turusta lähteneestä junasta purkautui huhtikuisena maanantaiaamuna Mynämäen asemalaiturille normaalia enemmän matkustajia, joista suurin osa oli nuoria poikia ja tyttöjä. Kaikilla oli mukana kannettavaa. Matkalaukku tai paperipäällinen paketti. Muutama oli varustautunut selkärepullakin, matkatessaan evakkona toimintaansa jatkavan Uudenkirkon seurakunnan rippikouluun 1945. Moni oli jo talvella -44 Kotipitäjässä pidetyillä kyläluvuilla läpäissyt rippikouluun pyrkivien kuulustelun. Uuden evakkoon lähdön takia syksyksi aiottu rippikoulu jäi pitämättä. Uutta kuulustelua ei enää vaadittu, vaan nekin jotka olivat talvisodan jälkeen jääneet evakkopaikkakunnilleen pääsivät oman seurakunnan järjestämään rippikouluun, ilmoittautumalla lehti ilmoituksessa mainittuun aikaan mennessä, Nousiaisissa toimivaan Uudenkirkon kirkkoherranvirastoon, ilmoittamalla tarvitseeko seurakunnan toimesta varattavaa asuntoa kouluviikoiksi.

Juna vihelsi kimakan lähtömerkin ja jatkoi kiihtyvällä nopeudella matkaansa. Tahdikkaasti ilmoille syöksyneet savuhattarat levisivät tyynessä aamussa hitaasti ohenevaksi savujuovaksi siniselle taivaalle.

        Verkkaisesti ja hiljaisena alkoi junasta jääneistä erottuva joukko kävellä kohti Mynämäen kirkonkylää. Muutamat kotiseudulta tutut kyselivät toistensa asuinpaikkaa ja kuulumisia. Vaikka oltiinkin saman seurakunnan jäseniä ei joukossa ollut montaakaan ennestään tuttua.

        Paksusta, puhtaasta maaliskuun hangesta heijastuva aurinko häikäisi kulkijoita. Auratun maantien pinta oli jäästä ja lumesta vapaa. Varjokohdissa, yöpakkasen kovettamassa pinnassa olivat vielä edellisen päivän kulkijoiden jäljet, sileät auton ja polkupyörän sekä jalkaisin kulkeneiden jäljet. Selvästi erottuneet hevosen kenkäkuviot vaihtuivat auringon pehmittämissä paikoissa, rippikouluun matkaavien kumiteräsaappaiden ja korvikekumilla pohjattujen monojen jäljiksi.

        Kun Mynämäellä asuneita ja sunnuntai-iltana omatoimisesti varamaansa kortteeripaikkaa tulleita seisoskeli sohjoisella, kirkkoa vastapäätä olevan rakennuksen pihalla, ei asemalta kävelleiden ja linja-autosta poisjäävien tarvinnut ulkopuolisilta kysellä rukoushuoneen sijaintia.

        Saman pitäjän evakkojen, tuntemattomienkin kesken tunne yhteen kuuluvana lisäsi turvallisuuden tuntua, mutta kielikantimia pidätteli jännitys rippikoulun alkamisesta. Monille jo tutuksi tullut uusi kotipaikkakin oli kaukana, monista muutoista huolimatta ero perheestä, vajaaksi kolmeksi viikoksi oli jälleen uusi kokemus. Alkamisajan lähetessä yhä useamman katseet vilkaisivat rakennuksen sivussa olevaa suljettua ovea.

        Täsmälleen ilmoitettuna aikana ovi avautui ja kaikille tuttu "oma" kirkkoherra Topi Vapalahti tuli rapulle ja käski sisälle. Tytöt täyttivät oman reunansa irtopenkit ensimmäisestä penkistä alkaen, kun poikien puoli alkoi täyttyä takimaisista penkeistä ja niin viimeksi tulleet saivat etupenkin istuttavakseen. Vapalahti esitteli huoneessa olleet, opetukseen osallistuvat, seurakunnan väliaikaiseksi kappalaiseksi nimetyn Niilo Liljan ja Mynämäkeläisen eläkkeellä olevan kansakoulunopettajapariskunnan. Alkuvirren harmonilla säestäneen invalidiopettajan vaimo tuli myös osallistumaan virsilaulun, kappalainen raamatunhistorian ja uskonnon opetukseen. Vapalahden osuutena olivat pääasiassa katkismuksen sekä siveysopin ja moraalia käsittelevät tunnit.

        Halutut takapenkit jäivät monille lyhytaikaiseksi, kun alkuhartauden ja nimien kirjaamisen jälkeen jokainen sai istumapaikkansa pituusjärjestyksen mukaan jolloin kenenkään näkyvyyttä, pohjoispäädyn ikkunan edessä olleelle opettajan pöydälle ja harmoonin paikalle, eivät pitempien selät estäneet.

        Mynämäellä ja lähikunnissa asuneille ei asunto ongelmia ollut. Ne joilla oli paikkakunnalla asuvia sukulaisia tai tuttuja evakkoja olivat useimmat saaneet asunnon omatoimisesti kouluajaksi. Kun asuntoa vaille olleille tytöille jaettiin ensiksi Mynämäkisistä perheissä tarjolla olleet perhemajoitukset jäi pojista osa majoitettavaksi yhteismajoitukseen.

        Järjestymistoimien jälkeen asunto osoitteen saaneet lähtivät hakemaan kortteeri taloja ja yhteismajoitukseen menevät suunnistivat Liljan opastamana askeleensa kohti pappilaa. Pappilan lähellä olleen rakennuksen tupa oli varattu yhteismajoituspaikka. Tuvan seinustoilla sekä pitkän pöydän kahtapuolta oli tukevat penkit sekä muina kalusteina kaappeja ja tuoleja. Leivinuunin kylki huokui kodikasta lämpöä ja lattialla olivat olkipatjat vilttipeittoineen tarjoamassa makupaikkaa evakkopojille. Järjestäytymistoimien yhteydessä, Vapalahti teroitti käyttäytymisohjeiden noudattamista, varsingin yhteismajoitukseen menijöille. Ennen poislähtöään Liljakin muistutti vielä säädyllisestä käyttäytymisestä eikä kieltänyt tupakanpolttoa: "kun kirkkoherrakaan ei kieltänyt" mutta tämän rakennuksen polttamisen kiellän jyrkästi. Olkaa varovaisia.

        Ensimmäisenä varsinaisena koulupäivänä, ensimmäisellä laulutunnilla tutustuttiin laulunopettajien johdolla tulevaan rippikirkkoon. Jyhkeän korkeat seinät ja holvit loivat hartaan arvokasta tunnelmaa, mutta seinänvierustalla hautamuistomerkin luurankoja kalvavat, aidon tuntuiset käärmeet ja rotat saivat monen kulkemaan nopeasti arvokkaan ja erikoisen muistomerkin ohi.

        Ensimmäisistä laulutunneista alkaen alkoi ilmetä kurittomuutta, kielloista huolimatta. Opettajan valitettua poikien häirinnästä ja tahallisesti nuotin vierestä laulamisesta, piti Vapalahti tiukan puhuttelun koko luokalle ja laulutunnitkin sujuivat jatkossa häiriöittä, kun kukaan ei halunnut palata ennen ripille pääsyä asumispaikkakunnalleen. Muutamia virsiä harjoiteltiin useasti ja tulevan rippivirren 589:n sanatkin piti jokaisen osata ulkoa. Sama koski myös katkismusta josta vain muutama kappale jäi elämänohjeeksi, raamatun ja kirkkohistorian tavoin, lukuläksynä ja tunneilla tapahtuneena opetuksena. Kuudenteen käskyyn liittyvän elämänohjeen pohdinta tapahtui kahdessa osassa. Ensiksi väliaikaa pitävät tytöt yrittivät uteliaina lukea ulostulevien poikien ilmeistä, yllättävänä tulleen opetusjaon tuloksia, ja huomasivat varmasti tunnin olleen myös anniltaan poikkeava. Kukaan ei vastannut kyselyihin kunnes eräs poika karaisi luontonsa ja sanoi "se käski männä tyttölöile". Tyttöjen tullessa tunnilta totiset ilmeet ja muutamien vesittyneet silmät kertoivat vielä selvemmin puhutun, varsinkin sodan aikana höltyneistä siveellisyysasioista ja synnillisesti alkaneiden "isättömien" lasten maailmaan tulosta. Tanssin synnillisyys tuli myös kaikille selväksi, "jos ei pysty tanssin kaikissa vaiheissa pitämään ajatuksiaan jumalassa ja käskyn antamissa ohjeissa". Hyvän ja rehellisyyden näkemisen tärkeyttä kanssaihmisistä korosti Vapalahti kertomalla esimerkin tuntemastaan miehestä joka aina pystyi sanomaan muita arvosteleville: "Mutta muuten se on ainakin mukava ihminen".

        Kauniit päivät houkuttelivat oppilaat välitunnilla rukoushuoneen aurinkoisen puoleiselle seinustalle. Kaikille pojille ei riittänyt ruskettavasta auringosta nauttiminen. Kottaraisten viheltely ja visertelykään ei tupakan makuun päässeitä juurikaan kiinnostanut. Käsin tai sätkäkoneella kessusätkistä lähtenyt haiku sekoitti raikkaan kevätsään ja sulavista seinänvierusmaista lähteviä keväästä ennustelevia tuoksuja. Välitunnin ulkona kävelleen Vapalahdenkin väärävartisesta piipusta tuprahteli kotimaisen tupakan tuoksu ilmoille, eikä tupakan poltosta puhuttu koulussa sanaakaan.

        Kymmenennen koulupäivän päätyttyä, kiirastorstaina, käveli taas moni Mynämäen asemalle, matkalla pääsiäislomalle. Muutamien, Turun seudulla asuvat sukulaiset ja entiset naapurit saivat silloin kauvenpana asuvista rippikoululaisista pyhävieraita. Pitempimatkalaisista osa vietti pääsiäisen ajankin Mynämäellä.

        Jo ensimmäisinä koulupäivinä tuli selväksi että ripilläkäynti on niin suuri ja arvokas juhlallinen tapahtuma, että jokaisen tulee pukeutua aina juhlapukuun eikä naisetkaan voi mennä herran pöytään, hattu tai liina päässä, "niin kuin monissa asuinseurakunnissa on tapana", mutta vallitsevissa oloissa juhlapuvun puuttuminen ei ole ripillepääsyn esteenä.

        Sunnuntaiaamuna kahdeksas päivä huhtikuuta 1945, rukoushuoneen saliin ylösnousemusta esittävän maalauksen eteen, valokuvausta varten ryhmittyneillä tytöillä oli mustat hameet. Poikien pukujen värisävyillä oli erojakin. Isän tai veljen väljäkin puku täytti hyvin "juhlapuvun" vaatimuksen ja nekin jotka olivat onnistuneet saamaan peräti uuden, ruskeahkon tai muunkin värisen tummanpuoleisen, uhraamalla koko perheen vaatekortin pisteet, olivat huomioineet myös kasvuvaran. Kirkkoon menevässä jonossa, monien varsipatinoiden kärjissä olleet sanomalehtitollot muistuttivat isältä tai naapurista lainatuista kengistä. Vaikka lauantaina olikin harjoiteltu tilaisuuteen liittyvät asiat pariinkin kertaan, saivat omaiset ja kirkkoon tulleet Mynämäkistenkin katseet jännityksen ja arkuuden tunteen etupenkkeihin istuvien rippilastenmielissä. Vaikka alttarin reunustalla tapahtuva katkismuksen kuulustelun luvut, joista rippi isä kysymykset tulee esittämään olivatkin tiedossa, sai aikaan jännitystä ja arvailuja, kun kuka hyvänsä saattoi joutua kirkkokansan edessä todistamaan vastauksellaan katkismuksen osaamisen.

        Voimakkaaksi saarnanpitäjäksi tiedetyn Vapalahden rippisaarna ja erikoisesti ripille pääseville antamiaan elämän ohjeet seurakuntakin kuunteli suurta hartautta tuntien, kyynelpisaroiden kiiltäessä monen tytön ja äitienkin silmäkulmissa, eikä poikienkaan penkissä hymyilty. Monilla vaikeatkin elämänolot unhoittuivat ainakin hetkeksi ja Suomen eri seurakuntiin hajaantuville vahvistui usko paremmasta huomisesta.

        Rippikoulun päättäneet kokoontuivat vielä rukoushuoneelle jossa jaettiin rippikoulutodistukset sekä kristillisiä elämänohjeita antava ja moraalisia ja siveellisiä arvoja käsittelevät kirjaset. Monessa kodissa ihmeteltiin seurakunnan jakamaa kirjasta jossa puhuttiin asioita joista kodeissa lähes poikkeuksetta vaiettiin. Kirjasessa kerrotut asiat olivat uteliaille nuorille tuttuja vain kavereita ja "nurkan takaa " kuultuina.

        Vapautuneella mielellä jätettiin hyvästit kavereille ennen piha alueelle siirtymistä jossa entisillä naapureilla ja tuttavilla keskeytyivät "haastamiset", kun onniteltavat alkoivat tulla omaistensa piirittämiksi. Ne joilla ei ollut sukulaisia paikalla alkoivat siirtyä välittömästi aamulla majapaikastaan tuotu matkalaukku tai reppu mukanaan läheiseen kahvilaan odottelemaan Turun suuntaan menevää linja autoa, tai suuntasivat askeleensa iltapäiväjunalle Mynämäen asemalle, hajaantuakseen eri puolelle, Tyrvään, Heinolan ja Joutsankin seuduille. Ne jotka olivat hankkineet majoituksen tuttavien ja sukulaisten luota palasivat, usein vanhempiensa mukana vielä takaisin, usea lähti vasta seuraavana aamuna lähinnä Turun seudulla olevaan kotipaikkaansa. Vaikka kirkossa oli laulettu rippivirtenä: "Minä vaivainen oon mato matkamies maan monet kuljen mä vaikeat retket" eivät sanat silloin tuntuneet ajankohtaisilta. Odotettu etappi elämässä oli saavutettu, oltiin nuoria ja eripuolelle Suomea hajaantuvilla oli kaikki mahdollisuudet edessä.