|
|
KIRSTINÄLÄ, KANSANKIELELLÄ MYÖS RISTALI
Jäätyäni työttömyyseläkkeelle 56 vuotiaana 1984 heräsi halu muistella myös menneitä. Lopullisen "sysäyksen" sain, luettuani syntymäpitäjääni Uuttakirkkoa koskevia julkaisuja jotka kertoivat pitäjän historiaa ja muistelmia menneiltä ajoilta. Kun missään ei mainittu koko Suomen kansaa ravistelleesta kansalaissodan aikaisista tapahtumista Uudellakirkolla, jonka tapahtumien pyörteissä äitini joutui orvoksi ja 12 vuotiaana piiaksi, päätin kirjoittaa äitini, mummoni ja Herman Lotsarin kertomia asioita paperille.
Samalla heräsi ajatus miksikö en voisi kirjoittaa muitakin kuulemiani ja varsinkin äidin viimeisinävuosina innostuneenakin kertomia muistoja menneistä ajoista sekä omankin elämäni muistoista ja vaiheista.
Nyt yli kymmenen vuoden jälkeen, monelta taholta saamani kannustuksen tuloksena, olen alkanut kerätä niitä järjestelmällisesti mahdollisen kirjasenkin tekemiseksi.
Takaisin alkuun
SUKUTIETOJA
Takaisin alkuun
Ensimmäiset kirjalliset tiedot Uudellakirkolla Viipurin läänissä asuneista Lempiäisistä ovat jo 450 vuoden takaa. Kotikylässäni asuneet ensimmäiset Lempiäiset on kirjattu 1654.
Olen 1678 syntyneen ja Kirstinälässä asuneen Tahvana Lempiäisen ja 1683 syntyneen vaimonsa Aune Vesterisen jälkeläisiä kahdeksannessa polvessa ja nähnyt päivänvalon Kirstinälässä 12.4.1929.
Tarkempia tietoja suvustamme löytyy serkkuni Lauri Lempiäisen sukututkimuksista: JUHANA LEMPIÄISEN 1822-1872 JA ANNA LEMPIÄISEN 1830-1898 ESIVANHEMMAT, SUKULAISET JA JÄLKELÄISET sekä ISRAEL PUSAN 1838-1877 JA HELENA KOLIN 1850-1931 ESIVANHEMMAT, SUKULAISET JA JÄLKELÄISET.
Takaisin alkuun
KERROTTUJA JA OMIA MUISTOJA VARHAISEMMASTA LAPSUUDESTA
Takaisin alkuun
Ollessani runsaan vuoden ikäinen isoisäni sairastaessa ja vetäytyessään kesäkuumalla varjonpuolella olleelle palkkonille (lasiverannalle) saadakseen olla rauhassa, ovi kamarista palkkonille oli pidetty suljettuna. Kävelemään oppineena tiesin myös kiertotien, kun vanhempien "silmä vältti" olin kova karkaamaan, kiertotietä, pihan kautta lauta-aidan alla olleesta lapsen mentävästä välistä "äijää katsomaa". (isoisää kutsuttiin äijäksi)
Kolmen ikäisenä etsin risuaidasta sopivan reiän ja karkailin naapuriimme Hietasille. Olin ystävystynyt "lapsrakkaan" Aaron kanssa ja olin usein löydettävissä Hietasen puuverstaasta katselemasta kun Aaro teki talvisin puutöitä. Vierailuni ei ollut turhaa. Aaro teki myös minulle sukset ja "kepit". Noin metrin mittaiset, mustaksi kiillotetut sukset "nahkarenksein" ja sopivanmittaiset sauvat pienine ristikkonahoin kiiltävillä niiteillä tehtyin sompineen, ei mitään metsästä haettua närettä vaan oksattomasta puusta tasaiseksi höylätyt sopivan paksuiset "porkat" olivat tarpeelliset, kun tuvan lattialla olin opetellut hiihdon alkeita. Vaikka en tuvanlattialla tehtyjä hiihtoharjoituksia muistakkaan jäivät sukset hiihtokuntoisena vanhantuvan vintille talvisodan alettua.
Neljävuotiaaksi kerkisi leikkaamaton tukkani kasvaa lettipituuteen. Mistä lie johtuneen ettei tukkaani leikattu, liekö tyttöä toivottu. Veljeni Yrjön synnyttyä huhtikuussa menin pyhänä "kujasiisuuhu" kylän keskustan neljän tien risteykseen tavanmukaisesti kokoontuneille miehille sanomaan: "Mie uon saan veljen".
Veljen saaminen tiesi myös sitä, että tukkani leikattiin ensimmäisen kerran. Ei kuitenkaan tehty "kuupäätä", vaan oikea miesten tukka peitti päälakea sillä poikkeuksella, että otsalla, eteenkammattu, lyhyenäkin kihartava tukka oli suoraan leikattu.
Yrjön ollessa runsaan vuoden ikäinen, istuin pihapenkillä äidin pitäessä penkillä seisovasta velipojasta kiinni, kun tuntematon kameramies ikuisti kuvan jonka ottamisesta en kyllä muista mitään vaikka olinkin jo neljän vanha. Saman vuoden syksyllä alkoi muistin lonkeroihinkin jäädä asioita jotka muistan vielä tänäkin päivänä. Saman vuoden kesästä on jäänyt muistikuvaan myös koko kylää uhannut tulipalo jonka lennättämät kipinät sytyttivät naapurimmekin katon tuleen. Siitä myöhempänä muisteluissa Jalmarilaiset ja Kirstinälän mylly ja pärehöylä. |
|
Muistikuvia lapsuudesta on näköjään jäänyt mieleen sen mukaan mistä asiasta tai tapahtumasta on ollut kysymys, siksi näissä muistelmissakin eri otsikoiden alla on niihin liittyviä varhaisia muistelmia.
Takaisin alkuun
MUISTOJA LAPSUUDEN AJOILTA
Tyynen elokuun illan hämyssä peilityyni Rieskjärven pinta heijastaa kylään näkyvän luonnon kehyksissä olevan Rumpulan, Salmensillan ja Kitulankin maisemat sinipohjaiseen pintaansa taulumaiseksi näkymäksi ilta-askareitaan lopettaville kyläläisille. Kesäisin useasti toistuvaan näkymään monikaan tuskin edes kiinnittää huomiota, luonnolliseen asiaan. Järven takaiset rehevät lehtorannat ja kellastuvat viljapellot taittuvat peilikuvassa vedenpinnalle laajentuen pitkälle tyynelle järvenselälle yhtenäiseksi kuvaksi. Niitetyt ruispeltojen kuhilaat kuitenkin näyttävät totuuden, järvenpinnalla ne ovat hattulyhteet alaspäin keinuen sorsaperheen uintivanan vaikutuksesta, asettuen väreillen ihailtavaksi kuvaksi kotikylän maisemasta.
Kylän illassa leijuu, riihen lähettyvillä, vielä aamulla puidun riihenpölyn tuoksu sekoittuen vähitellen uudestaan ahdetun riihen uunista lähtevään, räppänästä ja ovenrakosista ilmoille nousevaan, suopellosta nousseiden ikivanhojen puiden (hakojen) tuottamaan savuun.
Lehmänkello kalahtaa tarhassa häipyen päätään puistelevan vasikan, pienen mutta kimeämmän kellon kilinään. Sontiainen pörrää vielä kylätien, riviin jääneitä kotiin yöksi ajettujen lehmien lantakasojen aluksia tutkiskellen ja varjopaikkaa tulevan päivän auringolta etsien. Viikatteen taonnan ääni ( ns peltiviikatteen terä ohennettiin kylmänä takomalla) heläjää tyynessä illassa, vain kaiku vastaa aamulla kevätviljan niittoon valmistautuvalle takojalle. Kukko kiekaisee kesäorreltaan vajan katon alta. Tietääköhän tuo pahalainen kuitenkin sadetta huomiseksi. Toivottavasti siivekäs ennustaja erehtyi, aurinko ainakin on laskemassa Salmensillan kohdalla pilvettömän Halolajärven taakse, tuumiskelee takoja.
Takoja istuu tukevasti kolmejalkaisella penkillä jonka etumaisena jalkana on tukinpätkä ja sen päähän upotettu viitisen senttiä kanttiinsa oleva taonta-alasin. Karjalaismallisen viikatteenvarren yläpää nojaa läheisen aitan seinään. Alasimen päällä olevaan terään osuvat talttapäisen vasaran iskut. Takojan sylkäistessä välillä taottavan viikatteen terään jäähdyttämään iskuista kuumentuvaa teräsuuta. Viidensentin pätkissä taottu viikate on vihdoin taas kuin "käärmeekiel". Eikä ammattinsa osaavalta takojalta laajeneva teräsuukaan halkeillut. Viikate on taas kunnossa ainakin päivän niittämiseen, välillä "luiskaamalla" (kovasimella) parhaaseen terään saatavissa. Kiveen lyömisen varalla oli myös niittäjällä sulkaviilasta "tahottu" vuolinrauta joka korvasi osittain takomisenkin mutta kulutti viikatteen terää taontaa nopeammin. Vanhasta suomesta mallia ottaneet käyttivät jo pitempää tahottavaa teräviikatettakin jonka teroittaminen oli Itävaltalaista "kultapäistä (varteen kiinnityspää oli kullanvärinen) hitaampaa ja naisille liian painavakin niittovälineeksi.
Kuukin alkaa nostaa keltaista päätään lammashaan koivu ja lepänlatvojen takaa, harmaantuen välillä riihen räppänästä tupruavan savuharson taakse.
Aamulla jo kolmelta riihentappoon lähtenyt mies nojaa kujasien risuaitaan antaen kuvankauniin kylämaiseman hyväillä kaikkia aistejaan, oikaisee selkänsä ja lähtee ajatuksiiinsa vaipuneena hiljaa liikkeelle, käy vielä riihellä lisäämässä puiden kannonlohkareita suurisuiseen uuniin varoen etteivät kipinät lentele savua antavista uunin etupuolella olevista reistä orsien päällä olevien lyhteiden joukkoon.
Aamulla kolmen aikoihin riihen oven kuivat saranat narahtelevat puijien availlessa ovea ja kiivetessä vajaan metrin korkuisen kynnyksen yli sementtiselle lattialle. Aikaisin sammuneesta uunista hehkuu hikistä urakkaa annakoiva lämpö. Silmiäkin tuppaa kirveltämään ahokseen ja riihenseiniin tarttunut savun haju, jokakuitenkin auki olevan oven ja takaseinän ovenkorkeudella olevan räppänän aikaansaamassa vedossa piankin laimentuu häiritsemättömän "terveelliseksi" tuoksuksi.
Parin kolmen, riihen levyisen ahosorren työntäminen lyhteiden alta pudottaa sopivan määrän lyhteitä alas. Seiniin hakkaamalla kuivuneita lyhteiden täkkäpääpuolia suuri osa jyvistä irtoaa. "Lattiallisen" tultua levitetyksi avatuista lyhteistä alkaa kuulua tahdikas varstojen kalke, tasaisen rytmin sekoittaa vaintottumattoman varstan käyttäjän tahdista poikkeaminen tai varrenpäässä nahkahihnalla pyörivän varstakalikan terävämpi kalahdus osuessaan paljaalle lattialle.
Noin kymmenen lattiallisen jälkeen "ahos" tuli puitua, naisten kiirehtiessä aamulypsylle, miesten jäädessä sitomaan, illalla tehdyillä olkisiteillä viimeisen lattiallisen oljet "tukuiksi" ja lakaisemaan jyvät samaan kasaan aiempien "lattioiden" puhdistamisesta kerääntyneeseen kasaan.
Tomupilvi leijailee riihen edessä puintimiesten puhdistellessa riihivaatteistaan isommat "pölyt" taivaantuuliin ennen "murkinalle" menoa.Lehmätkin oli jo lypsetty eilen "sejatun" kaurakiisselin odotellessa valmiina keitetyn maidon kanssa riihiväkeä laittamaan keskelle kiisselilautasta tehtyyn kuoppaan voilusikallista keltaiseksi voisilmäksi. Voisulan loputtua kaadetun maidon päälle levisi keltaiset "voikukkaset" juhlistamaan riihenpuintipäivää.
Takaisin alkuun
Takaisin alkuun
PUIMAKONEET TULEVAT
Kolmekymmenluvun loppuvuosiin asti "mustanleivän" aines, ruis, juhannusruis ja suvikas kuivattiin riihessä vaikka koneet tekivätkin jo tuloaan puintitöihinkin. (Viljelyksessä oli kolmea ruislajia: Syysruis kylvettiin karjalannalla lannoitettuun kesantoon syksyllä. Paras kylvöaika oli lentomuurahaisten parveilunaikoina. Juhannusruis kylvettiin juhannuksen tietämissä ja kasvanut rehevä oras niitettiin syksyllä ja käytettiin tuoreena sekä kuivattuna talvella eläinten rehuksi. Suvikas kylvettiin keväällä mahdollisimman aikaisin ja sato valmistui syksyksi.
Tattari puitiin myös riihessä. Täyttä ahosta niistä ei tullut, koska viljelyalakin oli pieni. Tattari oli viljakasvi ja kasvoi "laihaas maas". Kylvö tapahtui tavanomaisesti mutta harvempaan, kansanomaisen ohjeen mukaan: "Tattaar pittää kylvää nii harvaa jot lammas mahtuu taimii vällii makkaamaa". Lyijykynän paksuisen ja parinkymmenen sentin korkuisen varren latvustoon kasvoi runsaasti haaroja jotka täyttivät kylvöksen tasaiseksi kasvustoksi. Kukkimisen aikana pelto eroittui kauniin vaaleanpunaisena läiskänä muusta kasvustosta ja ahomaiden kukkaloistostakin. Puintitapaa en valitettavasti muista. Jyvät vietiin Peippolan myllyyn jossa ne kuorittiin. Osa jauhettiin "tattaarkakkarajauhoiksi" osa jätettiin kokonaisiksi keitettäväksi tai uunissa valmistuvaksi "putro" aineeksi.
Jyvien eroittaminen kevätviljoista, käsin kierrettävällä koneella aloitettiin vuosikymmenen alkupuolella.
Vajaan metrin levyisen koneen kummallakin puolella oli isohkot valurautapyörät, niissä olleista veivistä kierrettiin kahden miehen
voimalla konetta. Hammaspyörien välityksellä koneen piikkikela, vauhtiin päästyään pyöri suurella nopeudella irrottaen runsaan metrin pituisen koneen takana olleelta syöttöpöydältä syötetyistä lyhteistä jyvät. Veivimiehille nousi hiki pintaan ja tuntui käsissä jos kela pääsi repäisemään syöttäjän käsistä paksumman tukon lyhteestä kelan ja yläpuolella olleiden vastapiikkien väliin. Kauran ja ohran jyvät irtosivat helposti mutta vehnälyhteen tähkiä piti ennen koneeseen päästämistä pitää kelapiikkien raavittavina.
Jyvät jäivät koneen etupuolelle lattialle alimmaiseksi, päällimmäiseksi jääneistä oljista höpsyteltiin käsin ja haravaakin apuna käyttäen irtojyvät pois ja siirrettiin olkikasaan. Jyvien keräännyttyä paksuksi karheeksi nekin siirrettiin välillä, veivimiesten vetäessä"henkee", omaan nurkkaansa, riiheltä "sarraimeen" siirretyllä viskurilla myöhemmin akanoista erotettaviksi.
Käsin kiertäminen alkoi olla myös vanhanaikaista, kun voimanlähteeksi tulivat muutaman riihen seinustalle hevoskiertolaitteet. Noin kahden metrin korkeudella , maahan ja pitkillä parruilla seinään yläosastaan tuettu, puolentoista metrinen hammaspyörä rattaiden ja rautatangon välityksellä pyöritti sisällä olevaa käsikiertokonetta, yhden hevosen voimalla. Nelisen metriä pitkä karttu oli kiinnitetty hammasrattaan tukirautoihin ja toisessa päässä aisoihin valjastettu hevonen, oikeanpuoleisesta suitsenrenkaasta pitkällä narulla myös hammasrattaan tukiin kiinnitettynä joutui kävelemään ajajan kanssa yksitoikkoista ympyrää. Koneen eteen kerääntyneiden jyvien siirtäminen antoi hevoselle ja ajajallekin hetken lepotauvon,ennenkuin riihessä entiseen tapaan kuivattu ahos oli puitu.
Puintityöt kylässä paranivat entisestään Eino Pusan ostettua puimakoneen. Teijon Iso Paavo Patentti komeili mustilla kirjaimilla kellertävän koneen kyljissä. Kone oli kiinteänä "kurpatalo" riihenkatoksessa ja voimanlähteenä ulkopuolella puksutti kuulasytytteinen "Porilaine". Lyhdekuorman ja monen jo aloittama seipäillä kuivatun irtopuitavien vieminen "Rantalaisii konehelle" puitavaksi tiesi olkien, jyvien ja "rummenii" kuljetusta takaisin mutta kuorman nopea läpimeno ja puhtaana säkkiin tullut sato korvasi kuljetuksiin käytettyä aikaa. Kun monen kiireen takia olkien ajaminen jäi ainakin osittain "myöhemmääks" keräntyi suuriakin olkikasoja jotka tarjosivat lapsille uutta ajankulua. Reikiä ja tunneleita , pystysuoraankin kaivamalla, tuli "Kurpariihetaukseest" suosittu "telmämispaikka" pyhäpäivinäkin.
Kalle Anttalaisen Lahdenperästä (kansankielellä Jukalta) alkaessa kiertää ostamillaan koneilla talosta taloon helpottui lähikylien puintityöt edelleen. Kun Hietasen veljekset Kirstinälästä ahersivat talven puimakoneen rakentamisessa oli Kirstinälässä jo kaksi puimakonetta. Hietasten, sinertäväksi maalattu, puimakone oli pitkälti samanlainen kuin Teijon Paavokin mutta säkityselevaattorin yhteyteen oli rakennettu lajittelia. Lisäpuhaltajan jakaessa jyvät, painon mukaan neljään eri säkkiin, "Rantalaisii" koneen kahden säkin asemasta. Lisäksi Hietasten koneessa olkien puistelija oli yhtenäinen kun Pusan koneessa oli kolme, eritahdissa olevaa puistelijaa työntämässä olkia ulos koneesta Veljeksistä nuorimman Einon, automoottorista rakentama voimakone pyöritti veljesten monipuolisen käsityötaidon tulosta. Koneen alle asennettavien takapyörien ja etupäästään nelipyäräkärryjen etupakan päälle nostettuna kone siirtyi hevosen vetämänä helposti haluttuun paikkaan ja moottori lyhyellä matkalla jalaksiensa varassa. Pienetkin korjuutilat tulivat tehokkaasti käytettyä, kun puiminen voitiin suorittaa ulkopuolella jopa pellolta suoraan ajettunakin. Kun kevätviljojen osalta monet olivat siirtyneet viikatteella irtoleikkuuseen ja heinäkoneeseen laitetun kokooja laitteen avulla nopeampaan lyhteitenkin tekoon ja seipäillä kuivattamiseen oltiin korjuun osalta siirtymässä uuteen aikaan. Oli silti monia jotka katsoivat viikate ja koneniiton olevan sotkemista ja Jumalan viljan haaskaamistakin.
Keskeytyksen alkaneeseen kehitykseen toi marraskuun viimeinen päivä 1939. Sota ajoi Kirstinälänkin asukkaat evakkoon Vammalaan ja lähiseudulle puoleksi vuodeksi. Toinen järjestelmällinen siirto tuli keväällä - 40 Lohjan seudun pitäjiin. Runsaan kahden vuoden jälkeen kuitenkin tuli mahdollisuus palata takaisin kotikonnuille. Kylän 19 perheestä palasi - 42 - 43 : n aikana kuusitoista. Vaikka kylä olikin jäänyt talvisodan alettua pääosin polttamatta, parin vuoden aikana tapahtunut talojen ja ulkorakennustenkin purkaminen, todennäköisesti asukkaiden polttopuiksi käytettynä kertoi suoranaisesta hävityksestä. Ensinäkymät olivat tosi masentavia, varsinkin niissä kylissä jossa vain savupiiput olivat pystyssä. Niissä kylissä korsuissa ja väliaikaisissa vajoissa asuminen oli monelle tuttua.
Kotiin palanneet kävivät kuitenkin innolla käsiksi valtavaa ponnistusta vaativaan jälleenrakentamiseen, vaikka sodan äänet oli läsnä lähes päivittäin ja elintarvikkeidenkin saanti oli vaikeaa.Työtä vaikeutti pula kaikesta.Kylän "verevät" miehet olivat sodassa, hevosiakin kylässä oli vain viisi. Peltotyökaluistakin oli puutetta jota osaltaan helpotti eripuolelta kyliä löytyneet, vanhat työkalut. Armeijan telaketjutraktorikin oli leveän hankmon kanssa suurena apuna muokkaustyössä. Kyntämättänkin "Kannakse pehmee pelto" saatiin traktorivoimin kylvökuntoon. Elintarvikepulan takia oli tärkeää että saatiin mahdollisimman paljon kylvettyä, Moni keväällä 42 palannut toi tullessaan siemenviljaa ja valtion taholtakin saatiin ostettua lisää.
Käsin kylvettäessä tasainen kylvö vaati ammattitaitoa jotta siemenet levisivät sormien lomitse tasaiseksi kylvökseksi. Kylässä kylvötaitoisilla miehillä oli kysyntää. Sitkaimen" vetäjällä oli osansa kylvön tasaisuuteen.( Sitkain oli jalalla vedettävä viiva kylväjälle merkiksi kylvövanan leveydestä ettei seuraavalla kylvökierroksella siemeniä mennyt jo kylvetyn osan päälle. Pienillä oksillakin merkittiin kylvöraja, ne piti kuitenkin lopuksi kerätä pois saralta. Kovalla työllä, sotilaidenkin avustamana, siemeneksi kelpaava vilja tuli muhevaan multaan, omasta maasta saatavan sadon toivossa.
Sadon odottamisen aikana korttiannostenkin saaminen oli hankalaa. Aluksi ainoa kauppa oli kirkolla, kunnes "Lempeelää" avattiin toinen kauppa, kuitenkin korttiannoksien ostajia jauhojenkin osalta oli enemmän mitä kauppoihin toimitettiin. Usein jauhosäkki loppui "nenä ies" eikä asialla voinut muutakun tulla taas seuraavana päivänä katsomaan josko olisi parempi tuuri. Vaikka henkilökohtainen tietottaminen (puhelimia ei ollut edes lähikylissäkään) pelasikun kohtuullisen hyvin, monta turhaa kauppareisua jouduttiin tekemään hevosellakin Kanneljärvelle asti tai pyörällä, kumin hajoamista peläten, Halilaan, Kirkolle tai Mustamäe asemalle ja sieltä junalla Raivolaan, jossa oli parikin kauppaa.
Pulaa jauhoista oli ollut "vuokralaisiilkii", kun meidän kansankielellä "Mikkeliläisii" vajan nurkassa ennen sotaa olleet jauhinkivet oli kunnostettu ja laitettu vanhantuvan nurkkaan uudelle alustalle. Kivien ympäri olleen jauhokaukalon kulmiin kerääntyneet jauhotähteet kertoivat käsikivien olleen kylän taloissa asuneiden venäläisperheiden käytössä.
Kirstinälän ja naapurikylienkin asukkaiden ahkerassakin käytössä käsikivet olivat kesällä - 42. Evakosta tuodut, siemenviljastakin elämisen varalle jätetyt, uuninpäällä kuivatut ruis, vehnä ja kauranjyvät saatiin käsikivillä vaikeasti saatavien korttiannosten lisukkeeksi, leipä ja kiisselijauhoiksi. Vaikka Seppäsen mylly Rasvatussa jo 43 jauhoikin, olivat käsikivet vielä silloinkin käytössä jauhaen monen jyväpussin, ohi myllyssä vaadittavien kansahuollon jauhatuskorttikuponkien.
Olosuhteisiin nähden "Varikse paskaal" luoja kasvatti kohtuullisen sadon mutta suojaan saamisessa olivat monella vanhat konstit tarpeen , kun lähes kaikista ladoista oli seinät purettu, vain kattotuolien varassa, räystäät maassa, olleen katon alle oli mahdollista saada heinäsadostakin vain pieni osa suojaan. Onneksi kylässä oli vielä miehiä ja naisiakin joilla oli heinäkeon tekemisen taito tallella.
Viljankorjuun aikana nousi monen kotipiiriin lyhteistä tehtyjä "kaappunoita", oivallisia säilytystapoja silloisissa oloissa. Kaappunoiden purkaminen viljan puimiseksi viivästyi tammikuunkin puolelle. Ennen sotaa olleet puimakoneet olivat hävinneet tai rikottu. Katon alle saatuja lyhteitä yritettiin "puija" monella konstilla pienenkin jyvämäärän jauhoiksi saamiseksi. Karjalle, jauhojen puutteessa riivittiin lisäravinnoksi jyviä kauralyhteistä. Oljetkin kelpasivat lehmille tavallista paremminn, kun riivityissä oljissa oli vielä jyviäkin jäljellä. Kesän - 42 satoa puitiin pitäjää kiertävällä koneella talven 43 pakkasillakin. Laudoilla ja havuilla suojatuissa kaappunoissa oli jäätyneitä lyhteitäkin. Vasta keskitalvella omaan satoon pääsemisen kustannuksella kaappunoissa asustavat hiiret pääsivät viettämään jopa helmikuulle asti huoletonta elämää.
Syksyllä -42 armeijan avustamana, tulivat syyskynnöt suurimmaksi osaksi tehtyä ennen pakkasten tuloa. Keväällä - 43 muokkaukseen saatiin apuun valtion piikkipyöräinen Fortson traktori. Traktorimiehet Toivo Laapotti Keppolasta ja jalkavaivansa takia linnoitustöistä vapautettu Mikko Lempiäinen Kirstinälästä tekivät "pyörehii päivii" saadakseen useamman kylän maat kylvökuntoon. Kun kylvökoneita ei ollut tarvittiin siementen peittämiseen hevosta hankmon tai "vieteriastuvan" ( jousiäkeen) vetäjäksi. Helppotekoinen "risuastuvakin" ( risukarhi) kävi siementen peittämiseen.
Heinäaikana ei monesta paikasta kuulunut viikatteen takomisen ääntä, kun Itävaltalaista ei ollut saatavissa. Länsisuomalaisen teräsviikatteen teroittaminen oli enemmän aikaa viepää, eikä joka talossa ollut edes tahkoakaan. Muutamia heinäkoneita löytyi hyljättynä ja romukasoista. Meidän Herkules löytyi Järmilästä. Hietasen Väinön korjaamana heinä kaatui niinkuin ennen sotaakin. Kun jalkani ei vielä ylettynyt, eikä painokaan riittänyt heinäkoneen istuimelta painamaan, kiven tai muun esteen edessä, terää ylös hoiti Väinö meidänkin heinän kaadon. Silti saranpäissä, ojanreunoilla ja notkelmissa riitti äidille ja neljätoistavuotiaalle viikatetöitä. Kun Hietasen konetta ei löytynyt eikä heillä vielä - 43 ollut hevostakaan kaasi Väinö omatkin vastavuoroisesti meidän koneella ja hevosella sekä oli monen naapurinkin heinän kaatajana. Valurautapyöräisen koneen sanottiin olevan ostaessa Herkules mutta käyttäessä "perkules". Liekö sitten ollut muita painavampi, ainakin hevonen oli hiestä märkänä pitemmän ajojakson jälkeen. Väinön neuvomana oli hevosen hiestä hyötyäkin että sain hankalan ja halkeilevan syylän sormestani häviämään,hieromalla sitä muutamia kertoja hevosen hiellä.
Vanhan tavan mukaan, ilmojen näyttäessä pysyvän poutaisena osa heinistä kuivattiin vielä maassa. Puolikuivat kasattiin illalla "saattoihin" ( pieniin kasoihin) sateen ja yökasteen varalle.
Aamulla kasteen kuivuttua saatot levitettiin ja puolelta päivin haravalla heinäluoko käännettiin niin että kuivattava puoli tuli auringon puolelle. Edellisen kesän tavoin samoille puuriuvuista ja laudoista tehdyille alustoille, irti maasta, nousivat heinäkeot, kun ei ollut aikaa heinäsuojien tekemiseen.
Vaikka moni joutui odottamaan pitäjällä kiertävän puimakoneen saamista omaan pihapiiriinsä tai pellonpäähän, tuli sen kesän sato puitua ennen lumentuloa. Hietasen veljesten tekemä kone oli vielä riihellä mutta vaati korjaamista. Kun kiertävän koneen tulosta ei ollut tietoa laittoi, haavoittumisen takia sodasta vapautunut, sepäntyötkin hallinnut, Väinö koneen kuntoon. Moottorin ollessa epäkuntoisena pajan seinustalla, Väinö ratkaisi moottoripulman laittamalla vielä riihen seinustalla olleen hevoskierronkin kuntoon. Ensimmäiseellä kokeilulla koneeseen ei saatu tarpeeksi kierroksia mutta hevoskierron ja koneen väliin laitettua hihnapyörävälitystä muuttamalla kone pyöri niin että hitaasti syötettynä ohran ja kauran oljista jyvät irtosivat. Ison koneen pyörittäminen kävi hevosen voimille huomattavasti enemmän kuin 30 luvun hevoskierrolla puiminen, vaikka voimantarrvetta vähennettiinkin poistamalla koneesta säkityselevaarttori. Vehnän jyvien irtisaamiseksi oljista oli vajassa säilynyt käsikiertokone kytkettävä hevoskiertoon ja jyvät puhdistettava akanoista käsikieroisella "viskuriil" säkityskuntoon. Hevosajurina sain kävellä monta kierrosta, useana päivänä, ennenkuin meidän, Hietasten ja osa opettaja Saariston viljasadosta oli puitu. Puintiratkaisu herätti uteliaisuutta, varsinkin kylään majoitetut sotilaat "miehittivät" puimarakennusta puintipäivinä.
Poikkeukselliseen elämään oli jo totuttukin, vaikka se oli kolmekymmenluvun loppua turvattomampaa, kovaa ja ankeaa. Elokuisen tyynen illan peilaama maisemataulu järven pinnasta oli edelleen sama sorsan rääkäisyineen ja pinnan alle pulahtamisineen, mutta vain muistoihin oli jäänyt osa kuvasta. Utuinen riihensavu puuttui eikä viikatteen taontaääntäkään kuulunut, silti iltaa ihailemaan pysähtyneet ahertajat voivat hetkeksi unohtaa päivittäin kuuluvat sodan äänet ja lentokoneiden lentelyn ja uskoa mahdollisuuteen kotikylän antavan vielä tulevaisuudessa, rauhanoloissa, paremman aineellisenkin elämän.
Takaisin alkuun